Niitä kaipuun hetkiä

 Olen hyvän tovin leijunut täällä jossain. Koettanut täyttää omaa pientä osaani ja samaan aikaan koettanut löytää kokemuksen, että tällä elämällä olisi sellaista tarjottavaa, josta pystyn ottamaan kiinni ja että minulla olisi tälle elämälle sellaista tarjottavaa, mistä elämä saisi itselleen jotain. Ne pienet koettelevat rajapinnat mielessäni olen sortunut hyvin hiljaiseen alakulon maailmaan, jossa tähtien valo ei meinaa ylettää sinne missä olen. 

Pakostakin silti lähden ajattelemaan niitä, jotka ovat pakotettuja päivästä toiseen tekemään jotain enemmän tai vähemmän tahtonsa vastaista vain pysyäkseen elossa. Tuon kokemuksen kirjoa minulla ei ole, ja voin vain kuvitella sen alistuneisuuden sävelen, joka voi entiteetistä tuolloin kuulua. Voi se olla monta muutakin säveltä.

Tähtien valo; harvassa ne paikat, jonne ei nuo fotonit pääse juoksemaan. 

Olen kutonut alakulon verkostani myöskin palasia erään aikoinaan kohtaamani henkilön kuvitteellisen olemuksen ympärille. Haikujen Mariel, rönsyilevien köynnöstensä kanssa odottamassa minua mielikuvieni maassa ja viemässä minulta vapaan tahtoni viimeistä solua myöten; koska olen ojentamassa täydellistä valtaa hänen käsiinsä.  

Tuo luonnon valtaama planeetta, täynnään vihreää loistoa köynnösten kiivetessä Marielin jalkoja. Aika ajoin kaipaan sinne. Aika ajoin tuntuu, ettei minulla ole ollut elämässäni mitään muuta paikkaa, jossa olisin ollut elossa, vaikka tuollainen ajatusrikkaruoho onkin vain hetken kaihon luonnostelmaa. Ja osa minusta kykenisi heittämään kaiken nyt menemään vain tuonne takaisin pääsyn tähden.

...

Olen tullut jonnekin lämpimän ilmanalan maahan. Alukseni on toiminut, vaan olen ollut nyt paikallani jo tovin. Ainakin 30 kiertoa. Taisin viimeksikin kertoa jo asettuneeni hetkeksi paikalleni ja antavani alukseni työstää prosessejaan ja korjata mahdollisia häiriöitä sekä fyysisessä että bioelektronisessa rakenteessaan.

Ehkä tämä lämpö ja elämän riemuitsevat sävelet ympärilläni saavat minut nousemaan tuonne kaihon temppelin porteille huutamaan sisään pääsyäni ja toivomaan porttien aukenemista. Kuinka ahnaasti juoksisin sisään ja antautuisin jokaisella solullani sidottuna temppelin alttarille.  

Liekö tuolla tavoin uskontojen kultakautena luotiin epäjumalia, mene ja tiedä. En ole vieläkään oikein ymmärtänyt uskon todellista olemusta, vaikka olen jo pitkään sitä yrittänyt sisäistää. Tähdet, neurotekniikka, neokriitikot, Koko se asetelma todellisuuden väreillä maalattuna. Ja minne voin asetella oman olemukseni ollessani vain pieni, yksi, 4000 kvadriljoonan atomin yhteenkeskittymä; jonka hallinnoijana menestyn vaihtelevasti. Silti, olen olemassa edelleen, vaikka mahdollisuuksia on ollut myös lakata olemassaolo. Ne mahdollisuudet ovat kuitenkin syrjäytyneet toisilla mahdollisuuksilla. Jokainen hetki on oikeastaan mahdollisuus: Mahdollisuus hengittää, mahdollisuus elää, mahdollisuus ottaa askel tuntemattomaan, mahdollisuus valita, mahdollisuus olemassaolon todistamiseen. Mahdollisuus kaihota rönsyileviä köynnöksiä ja ihoa, jota pitkin ne kulkevat. 

Meillä on mahdollisuus elää ja olla olemassa. Se on enemmän, kuin mitä moni pystyy sisäistämään koko matkansa aikana. Nauttikaa siitä mahdollisuudesta. Nyt jatkan hiljaiseloani täällä - teille hitaaksi auringonlaskuksi bambujen lomassa maalaamastani todellisuudesta -  lämmön armollisessa juoksussa ihollani. Todellisuus on enemmän, kuin köynnösten hetkellinen kasvu ja silti, se kietoutuu juuri sillä hetkellä olemaan kaikki olemassa oleva. Muistikuva. 

Jatkan siis leijumistani ja lähden paikallisen kädellisen kanssa etsimään ravintoa noiden vesien ääriltä. Ehkä löydämme jotain aaltojen ääristä. Ehkä emme. Joka tapauksessa, kokemus.

...

Tähtipäivät ovat menettäneet merkityksensä, joten on olemassa hetki, jossa elän.