Tähtivuosien valossa

Hengitän edelleen. 

Tomu ympärilläni leijailee eri todellisuuksista aina tänne asti. Missä olen menossa, onko tämä neuroverkkoa vai jotain toista todellisuutta? Joskus jopa huolestuttavaa huomata, kuinka sitä vain hyväksyy todellisuuden tapahtuvana, kyseenalaistamatta mitään aistiensa tuomaa. Unohtaen olemassaolonsa toisaalla. 

En muista, mitä viimeksi on tapahtunut, tai missä olen ollut, kun päivitin tätä päiväkirjaani. Ehkä olin louhimassa, ehkä tapasin joitain. En osaa sanoa. Aika on vain kelluva lautta täällä todellisuuksien merellä. En tiedä, kaipasinko aiemmin seuraa. Ehkä en, ehkä kuvittelin tämän kaiken kokemani olevan tarpeeksi ja olevan se kaikki, mitä tarvitsen. Ehkä olen kuvitellut väärin, jos olen noin kuvitellut. 

Ilmoittauduin aikaa sitten neuroverkon ulkopuolella tietopalveluiden edistämisprosessiin. Tuon tarkoituksena on kyetä lopulta hallitsemaan erilaisia datavirtoja niin, että voisin mahdollisesti myös tuolloin unohtaa louhinnan. Jättää tuon kuluttavan, kaiken aikani vievän toimen ja siirtyä erilaiseen todellisuuteen alukseni ja kaiken muun ylläpidon mahdollistamiseksi. Kotiplaneetallani, mikäli muistan enää oikein alkuperäni, on tapahtunut monenlaisia muutoksia. Olen katsellut etäältä, pelko sydämessäni, vaikka elämme tähtivaeltajan aikaa, niin silti emme ole kasvaneet lapsenkengistämme ulos ainakaan tuolla kodikseni uskomallani kiertolaisella. 

Niin tosiaan, kotiplaneettani. En ole varma, olenko koskaan puhunut siitä, pitäisi tarkistaa lokikirjasta, vaan en nyt jaksa. Alkuperäni sijaitsee pyhän linnun lentoreitillä, avaruuden hämärissä. Siellä, armollisen tähtemme syleilyssä lepää tuo pieni sinivihreä planeetta. Kuinka se on kaunis, ja ihmeellinen! Kaikki se elämä, mikä siellä on kehittynyt miljardien vuosien valossa, vaikkei nyt mitenkään uniikki olekaan planeettana ja planetaarisen elämän tyyssijana. Silti, elämä itsessään on kaikkialla esiintyessään pieni ihme. 

Siellä on eletty rauhattomasti ja rauhallisesti, luultavasti riippuu aina keneltä tuota asiaa tiedustellaan. Nyttemmin kaikki sieltä tullut informaatio on kuitenkin ollut kyseenalaista. Harvoin kuulee mitään, missä ei olisi mukana ennakkoasetelma jostain ajatuksesta, mikä on päässyt vuosien varrella kasvamaan tapahtumien sitä tukiessa. Planeetan eri osat ovat jakautuneet, eriytyneet toisistaan pieniksi hiekkalaatikoiksi, joissa jokainen yrittää keksiä omia sääntöjään saadakseen eniten alaa hiekalta.

Nyt tajusin, että mikä minä toisaalta olen käymään läpi noita ajatuksia. Katselen vain etäältä, ja näen niine silmin, jotka minulle on aika antanut. Ovatko ne oikeammat tai vääremmät, kuin jonkin toisen olennon, en osaa sanoa. Omassa todellisuudessani ne kuitenkin ovat se ainut asia, mikä minulle välittää asioita ja joihin minun pitää pystyä nojaamaan matkatessani todellisuuksien välillä. 

Hiljaisuus jälleen, aaltoilee täällä, luo omaa todellisuuttaan. Yritän kyllä parhaani mukaan pitää sen poissa. Se elää silti näissä rakenteissa, seinien ja pintojen uurteissa, alukseni viherfuusiossa elektrolyysillä kierrätetyssä hapessani, soluissani; joka puolella. 

Alkuperästäni, niin. Huolestuttavaa siellä on, että muutos on tuonut tullessaan levottomuutta, joka on alkanut purkautumaan epäuskona, konflikteina, turvattomuutena ja sen sellaisena. Surullista niissä on se, ettei noiden kokemusten purkamisessa osata katsoa menneeseen ja koettaa välttää vanhoja ei niin toimivia keinoja, joihin luonto kuitenkin ohjaa niin helposti. Savu nousee hiljaisella arolla. Puut ovat väistyneet ja hiili ja hiilen yhdisteet peittävät laajalti kaikkea. Kevään koittaessa, kaikki tähdestä voimansa saava nousee kukoistavaan kasvuun kaikkien noiden rakennusaineiden kera. 

Huolestuttavaa... ...miksi olisi lopulta edes huolestuttavaa. Ehkä luottamus tämän kaikkeuden suuntaan pitäisi koettaa vain pitää sydämensä lähellä. Katselen Mirachin aavetta, kuinka se luo ailahtelevaa valoaan. Varjon ja valon tasapaino. Tietääkseni siellä ei ole ketään. Ainakaan neuroverkko ei antanut viittauksia sinne suuntaan, enkä ole tavannut ketään siltä suunnalta. Näen kohtalotoverin, tasapainottelemassa todellisuuksien välillä, hiljaisuudessa, vain kuulemassa kaikuja toisista kaltaisistaan. 

Koetan miettiä, miltä tuo näkemäni näyttäisi alkuplaneetallani. En osaa. Kuinka kauniita tähdet ovat, ja kuinka kauniita nämä värit ovat. Ehkä se näkyy tuonne sinivihreälle planeetalle vain pienenä valopisteenä taivaan laajassa kaaressa. Olen käynyt kyllä neuroverkon välityksellä katsomassa jokaisen näkymän, mitä vain on mahdollistettu, mutta silti, en osaa kuvitella, miltä se näyttäisi, jos olisin itse fyysisesti siellä. Samaan aikaan suru lähtee elämään sisälläni, kaikki se, minkä joudun rajallisuuteni tähden jättämään itse näkemättä, luottaen vain mielikuviin, kennostoille maalattuihin teoksiin ja näkemyksiin siitä, mitä on.

Ehkä vielä jonain päivänä matkustan tuolle planeetalle. Ehkä vielä. 

Tähtipäivä 16327, unohduksissa, kellumassa ajassa.