Saarten planeetta

 Yli kolmesataatuhatta tuntia olemassaoloa. Tähtien seassa, suurimman osan ajasta alukseni ainoana seuranani. Olen katsonut jäisten kuiden hengityksen, linnunradan läpileikkauksen ajassa. Nähnyt hiljaisuudesta syntyvät todellisuudet ja silti, silti tämän kaiken kanssa yhteiselo on liian raastavaa.

Onko se jo lähtökohtaisesti liian kaunista, ja en vain kestä sitä katsoa, vai onko jotain mennyt oleellisesti pieleen jo alussa. Alukseni korjauspiirit ovat käyneet läpi prosessejaan. Ihme ja kumma, mitään uutta ei ole löytynyt. On vain aika, joka kietoutuu viittaansa ja hyväilee elävää. 

Missä kohden nämä ajat sitten kietoutuvat vain mitään tarkoittamattomaksi sinfoniaksi, jota jokin orkesterinjohtaja harjoituksissa soitatuttaa tyhjille saleille saadakseen soittajat rentoutumaan. Tai ehkä vain, ettei tyhjyys kai´u liikaa tyhjille penkeille.

...

Olen tutkinut tätä maailmaa, jossa olen tällä hetkellä. Jotenkin lumoavaa. Täällä on jätetty taakse tietoisen olennon tarve oikeuttaa itsensä toisten edelle. Yhteiskunta on koko planeetalla yhtenäinen, vaikka heitä elää erilaisissa olosuhteissa ja eri maanosiensa kulttuurinäkymissä on hurjia paikallisiakin eroja, saati sitten planeetanlaajuisia. 

Muistelen lukeneeni, että tämän ensivaihe oli käynnissä aikoinaan kotoplaneetallanikin. Esivaiheessa tosin opetellaan päästämään irti, ja se voi kestää lajista riippuen kymmeniä ja satoja sukupolvia. Ja lopulta, vaikka yksilö löytäisikin tuon suunnan, laji itsessään ei välttämättä ole tuolla hetkellä muutokseen valmis. Näetkö siis hankaluuden? Mikä tahansa muutos, ja sen toteutuminen voi vaatia paljon ja pitkiä aikoja, eikä muutoksen löytyminen vielä tarkoita, että muutos tapahtuu. 

Jonkinlainen sisäinen monologi käynnistyy sisälläni. Tai oikeastaan dialogi, sisälläni on useita ääniä, joilla on kysyttäessä oma näkemyksensä olemassa todellisuuteen. Nyansseja liikutuksesta, jostain pohjattomasta surullisuudesta ja voimattomuudesta kaikkeuden aavan edessä. Ajatus siitä, ettei ole mitään, poukkoilee edestakaisin. 

Aluksestani kuuluu ääniä. Kohahduksia ja vaimeata sirinää. Ne tuovat minut takaisin.

...

Niin tosiaan, takaisin tänne. Tähän planeetalle. Jos olette käyneet maailmassa, jossa on kiertoradalla jokin taivaankappale, ja aurinko valaisee tätä syklisesti, niin täällä olisitte ihmeissänne. Taivaankappaleita on ainakin kahdeksan, kaikki kiertävät kovin epäsäännöllisen näköistä rataa, jota en ole vielä onnistunut selvittämään, enkä ole halunnut pilata hauskuutta skannereillani ja alukseni prosessointipiireillä. On tietenkin tässä vaiheessa mahdotonta sanoa, onko kiertolaisia vielä enemmänkin, mutta uskoisin niin, sillä tämä planeetta on kooltaan valtava ja silti se on saanut pidettyä kaikki hiilenkierron elämänlajille olennaiset olosuhteet ja elämä, ah, se kukoistaa täällä.

Monista paikoista poiketen, elämä on täällä päättänyt asettua jo lähtökohdissaan erilaisiin asetelmiin. Aivan solutasolta lähtien - syystä tai toisesta - täällä ei ole "vahvin syö heikommat" -toimintamallia olemassa laisinkaan. Elävillä olennoille ei näyttäisi olevan tarpeita tai aikomuksia käydä toisen elävän olennon kimppuun. Ravinto. Niin se on seuraava kysymys. Miten ihmeessä ravinto sitten pääsee perille, miten elämä voi kierrättää materiaa, jos elämänkappaleet eivät sitä aktiivisesti kierrätä. 

Mietin tuota itsekin pitkään, kun havahduin tuohon tämän planeetan omituisuuteen. Selkeää vastausta minulla ei kaikkiin nyansseihin ole, mutta näyttäisi siltä, että kun olennot täällä tulevat tiettyyn vaiheeseen, ne alkavat hidastua ja niistä selvästi kaikkoaa koko ajan jotakin, kunnes lopulta ovat enää kuoria, ei mitään ohjaamassa energiaa sisällään. Sitten, tuossa vaiheessa ne säilyvät pitkään muuttumattomina, ja jos jotakin täällä voisi ajatella petoeläimeksi, niin tuossa kohden se petoeläin käy keräämässä saaliinsa. Ei aiemmin. 

Monien planeettojen kautta kuljettuani, tämä täällä oli jotenkin pysäyttävää. Kuinka tämä on pystynyt edes kehittymään materiaalisen elämän peruskoodin ollessa kuitenkin hyvinkin yksinkertainen energiantarve ja sen täyttäminen? Myös älyllistä kommunikoivaa elämää täällä on. Tosin emme ole aivan kauheasti välittäneet tietoa paikallisen asujaimiston pitäytyessä hyvin paljon omissa oloissaan, lähinnä huolimassa maata ja sen olentoja. Aika ajoin heistä joku tulee kuitenkin aina luokseni, ja tahtoo kuulla, mistä olen, mikä olen, miksi olen ja niin edelleen.

Varsinkin oma yksilöitymiseni ja se, että olen jättänyt oman maani, on näille paikallisille ihmetys. On jotenkin ennenkuulumatonta, että joku lähtisi noin vain ja jättäisi huolimatta sen, minne syntyi. Olen välillä epäillyt, että olenko tullut vasta kehittyvään kulttuuriin ja läsnäoloni saa aikaa epäsuotuisia vaikutuksia, mutta en enää usko näinkään olevan. Olen nähnyt, että paikallisilla on mahdollisuus teknologian puolesta jättää vaikka aurinkokuntansa tarpeen vaatiessa. He eivät vain halua niin tehdä. Ovat kyllä kiinnostuneita ympäröivästä avaruudesta ja ovatkin tehneet huikeita löytöjä avaruusfysiikan alueilla. Eivät vain pidä niitä sillä tavoin kiinnostavina, että haluaisivat lähteä minnekään. 

Heidän - tai oikeastaan koko planeetan - kollektiivinen luonne on tässä se, joka määrittää kaiken niin paljon erilaiseksi totutusta. Olen kyllä törmännyt niin sanotusta normaalista eroaviin elämänmuotoihin aiemminkin. On ollut telepaattisia ja paljon muitakin.Mutta tällainen kokonaisvaltainen elämän luonne on aivan uutta. On kyllä tietoisia olemuksia, jotka ovat päätyneet sivilisaatiossaan valitsemaan rauhan ja elämää kunnioittavan luonteen, mutta niissäkin on silti ollut evoluution tasot, ja nuo primäärimmät tasot ovat olleet varsin yksioikoisia toimintatasossaan koskien toisia saman ja alemman tason osasia. 

...

Ehkä kaikki on energia-tasolla erilaista, ehkä kaikki kuuluu yhteen ja erilaisissa energia-aalloissa on surffareita ja ajelehtijoita ja vastavirtaan menijöitä ja läpikulkijoita, mutta materian tasolla ollessa on tuntuu energian taso jotenkin vähemmän konkreettiselta. Voiko energiaa ja materiaakin kohdata näkökulmasta, jossa esim energia on primäärimpi, ja materia jonkinlaisen evoluution lopputulema. Ja jos tässä on kyseessä evoluutio, niin mitä voi tulla materian jälkeen? Tietoinen energia? Jokin muu? Onko meillä mahdollisuutta edes kuvitella, mitä se voisi olla? Aletaanko tuolloin puhumaan erilaisista jumaluskoista ja hengellisten oppien kiteytymisistä? 

Sen, mitä olen nähnyt tästä todellisuudestani, on, että täällä leiskuvat äärettömät (sanoinkuvaannollisesti) energiavirrat, jotka näennäisen kaaottisesti pyyhkivät yli kaikkea tunnettua - ja miksei tuntematontakin - materiaa pitäen yllä ja hajottaen. Galaksien kokoisia kokonaisuuksia kiehumassa alkuprosesseissaan ja muodostumassa. Ja toisaalla hiljalleen partikkelit ajautuvat erilleen, varisevat takaisin alkuun ja hiljaisuuteen lakaten lopulta olemasta ja energia jatkaa matkaansa. 

Tänä tähtisateen päivänä olen hetkeksi saanut rauhan tältä vaativalta kaikkeudelta. Löytänyt pienen hetken sataman, jossa minun on ollut miellyttävää olla. Tuleeko se jatkumaan, en osaa sanoa. Toivon niin, melkein voisin rukoilla niin, jos se olisi minussa rakennettuna prosessina ilman äärimmäistä ahdinkoa. Kaiken kuvittelemani ja todistamani perusteella pystyn näkemään, että minun näkökykyni, kuvittelukykyni ja havaintokykyni on lopulta erittäin rajallista, ja oman todellisuuskenttäni ulkopuolelle mahtuu todellisuuksia, olevia ja olemattomia, luultavasti lähelle ääretöntä oleva määrä. 

Jos joku todellisuuden kulkija joskus tämän lokikirjani lukee, toivon sinulle edes hetken rauhaa kaikilta olemassaolevilta vaatimustasoilta. Hetken tähtisateen valossa, jossa elää kaikkeuden sielu. Toivon sinulle uskoa elämään, ymmärrystä ja iloa matkaasi. Nähkäämme tähtisateen maailmassa.

tähtipäivä 16360, jumaluuden luona, saarten maassa.