Aika, niin ihana, kaukainen ja rajallinen

Mennyt hetki täällä jossain. Olen koettanut pitkän aikaa louhia, mutta nyt käytännön hyöty on jäänyt olemattomaksi, oikeastaan ennemminkin negatiiviseksi arvoltaan. Monet olemassaolon konseptit ovat jääneet kovin kauaksi olemastani, ja on hankala löytää se virta, jossa elämä kulkee. Louhinta ja jatkuva aluksen ohjaamossa istuminen on vienyt kaiken ajan ja energian.

Sentään neuroverkko on tarjonnut lohdutusta, ja kummallista kyllä, sain kontaktin johonkin sellaiseen, mikä on loistanut poissaolollaan jo pitkään. Sisälläni herännyt liikutus kevyistä draamakokonaisuuksista kertoo myös kaiketi siitä, että nyt on mennyt jo kohta liian pitkään ilman muita olentoja. On ollut aikoja, että kaikki tämä tyhjyys ja tila on tuonut jotain suurempaa lähemmäs minua, että olen saanut kosketuksen johonkin, mitä voisin sanoittaa vaikkapa kaikkeuden sydämeksi. 

Jotenkin niiden aikojen olemus tuntuu nyt hauraalta. Tuntuu - vaikka matkaani on siunattu kaikella tällä tähtiloistolla ja erilaisten todellisuuksien kirjolla, tarinoilla, kaikella kauniilla ja vastakohdilla, kaikella mitä ikinä tämä omniversumi pitää sisällään - että olen jotenkin tuuliajolla. Hauraana syksyisenä lehtenä, joka vain odottaa viimeistä tuulenvirettä irtautuakseen todellisuudestaan.

Katselin eilen tähtiä. Ne ovat niin kauniita. Olen nyt lyöttäytynyt erään komeetan matkaan, koetan päästä sen pinnalle, jos siellä olisi vaikka jotain louhittavaakin. Joo, tiedän, tämän kertainen lokikirja on hieman tylsä. Sen kosketus aikaan ja olemaan ei ole nyt herkkien käsien ja mielen tuotosta, vaan hieman epätoivoisen, alavireisen ja surullisen kokonaisuuden tuottamaa. Mekaaninen suorite, jossa sanoja lajitellaan peräkkäin, peräkkäin ja peräkkäin, kunnes ollaan saatu jotain tuotettua. 

...

Aika on jotenkin erikoinen kokonaisuus. Ilman aikaa olisi vain nyt. Ihan pelkästään juuri se sillä hetkellä tapahtuva. Muisti, ja jäljet aiemmasta olemassaolosta tekevät ajan, muovaavat todellisuutta multitasoille, joissa ideamaailmat leikittelevät muistikuvien ja kuviteltujen todellisuuksien maailmoissa yhdistellen pieniä punaisia lankojaan milloin mihinkin tuossa kartassa. 

Entä jos aikaa voisikin hallita? Entä jos aika voisi hidastua tarvittaessa ja taas kun sitä ei tarvitsisi, sitä voisi vaikkapa viedä varastoon sopivampaa hetkeä varten. Olisi sitten omalla vastuulla, olisiko olemassa tarpeeksi aikapuskuria. Itse olisin voinut luovuttaa paljon aikaa johonkin varastoon. Hetkiä sulaneina jonnekin kraatereiden syvyyksiin, neuroverkon ääriin ja jäävuorien ja pisaroiden maahan. 

Hengitän ja katson aikaa vierelläni. Se kehrää, se leikkii, se tekee kaikkea herättääkseen huomioni. Ajan lapsi vai onko aika lapsi, jota kasvattaa ja huolia. Ollaanko me ajan lapsia, joita se kasvattaa ja huolii? Kuka on kenenkin lapsi ja missä? 

...

Alus on pääpiirteittäin kondiksessa. Olen haalinut matkalla alkuaineita alukseeni, ja sen biokemialliset energiavarastot ovatkin tätä nykyä täynnään energiaa. Hiljaisuus on ollut aika repivää ja olen täyttänyt tilaa neuroverkon syvyyksillä. Aurinkokuntia, joiden ohi aika on kulkenut, joiden ohi itse olen kulkenut. Muinaisia sivistyksen kehtoja, nyt lepäämässä aurinkotuulen alla, hengittämässä avaruutta sisäänsä. 

Elämä, kunpa vain sen kokijat pystyisivät näkemään, mitä itse näen. Kuinka elämä itsessään on harvinaisuutta ja kuinka tilastollisesti elämän sisällä tietoista kokijaa ei edes ole olemassa vähäisyytensä tähden. Tietoisuus, lahja jumalilta, sienten käyttöliittymä, evoluution mahdollistama rakenne vaiko kaikkia niitä samaan aikaan. Joskus käyn läpi tätä alusta. Katselen sen rakenteita ihmetellen ja hämmästellen, mitä on onnistuttu luomaan olevaksi. Niin monet kerrat olen potkinut näitä seiniä, turhautunut, hakannut pääkonsolia vain lopulta päästäkseni tilanteeseen, jossa kadun ja nöyrryn elämän edessä.

Nöyryys, pitääkö se yllä elämän rakenteita vai ne sitä. Olen koettanut löytää, nähdä ja ymmärtää elämää koko matkani ajan. Luonut sille ala- ja yläkategorioita. Olen maistanut elämän makua niin monessa paikassa, ja niin kauan olen ollut tässä aluksessa, jumissa hidasaikakuoressani, kuuntelemassa neuronien juoksua läpi aika-avaruuden, neutriinosateet rummuttamassa aluksen pintaa. 

Palaan mielikuvissani aina siihen hetkeen, kun elin planeetan pinnalla ja aamun säikeet alkoivat nousta yöstä. Miljoonia taivaan lävistäjiä kaikessa kirkkaudessaan, valojen vaihtelevan illuusion luodessa kuvajaisia metsien, niittyjen huokailevaan usvaan. Puhdasta elämäntaikaa, ja se repivä kaihoinen kuvajainen, joka sekoittui nykyiseen alukseeni ja olemaani. 

Elämä, sitä pitäisi palvoa ja sen ymmärtämisen ja suojelemisen pitäisi olla se tärkein asia, mitä sitä ymmärtävä voi tehdä. Tai sitten, elämä ja sen eläminen. Nauttia sen sävyistä aamussa, illassa. Kirjoittaa runoja sen hiljaisista illoista, laulaa lauluja sen kauneudesta ja aamunkoitosta. Tanssia sen tahtiin, ja nousta korkealla ilmavirtauksiin sen mukana. Ja antaa rakkauden saavuttaa niitä kaukaisimpiakin hetkiä, joita varjellaan linnoituksien syvimmissä kolkissa. 

Miksihän se hetken olennolle on kuitenkin niin hankala nähdä, mikä lahja elämä on? Mikä kunnianosoitus on saada olla todistamassa miljardien vuosien kehityksen tulosta juuri nyt? Ja mikä pyhäinhäväistys on tuhota ja parjata elämää jonkin keksityn käsitteen tähden. Ja silti, armo ja hyväksyntä on aina olemassa, sille, joka sen haluaa kokea. Se leijuu yössä, päivässä, ja jokaisen tähtitomun lapsen sydämessä.

Tähtipäivä 16773