Päiväkirjan sivut hioutuvat

 Päivät hakkaavat omaa hullua tahtiaan. Olen alkanut kohdistamaan ja kunnostamaan laseria ja ulkokeilaa. Kaikki näyttäisi sujuvan suhteellisen hyvin. Enää ei ole näkynyt juurikaan mitään ylimääräisiä liikkujia, olivat ne sitten millä puolella sääntöuskovaisten kultaista keskitietä tahansa. 

Hiljaisuudessa täällä jossain on aivan erilainen olemus verrattuna minnekään muualle. Aluksen pienetkin äänet kajahtelevat rungossa. Joskus olen kokeillut hetkeksi sammuttaa aivan kaiken, että olen saanut pois kaiken sähköisen ja mekaanisen liikkeen. Voi luoja. Se hiljaisuus on jotenkin syvempää. Siinä hiljaisuudessa kuulen vereni kierron korvissa. Melkein luulen kuulevani äänen, jonka aiheuttaa ajatuksen syntyminen hermostossani. 

Joku AK jossain aikoinaan oli kirjoittanut jotain tekstiä; siinä taisi olla suunnilleen: voi kuinka hiljaisuus voikaan kauniisti tappaa. Tämän hetkinen hiljaisuus ei ole kaunista, mutta hyvin vahvasti uskon että se voi tappaa. Se on brutaali osoitus, että suurin osa maailmankaikkeudesta toimii ilman asiaa, mitä me pidämme itsestäänselvyytenä.

Ilma, jokin väliaine yleensäkin. Ja jossain sitä ei ole; tai oikeastaan: suurimmassa osassa sitä ei ole. On vain tämä ammottava tyhjyys. Voiko tyhjyyden täyttää jollain? Onko mahdollista täyttää ääretön tyhjyys? JA mikä tämä eri ulottuvuuksista koostuva monitahoinen matriisi oikein on? Mikä tämän funktio on? Joskus noina hetkinä, voi hurja, meinaan alkaa luhistua ja menettää lopunkin järkeni valon. 

Onneksi todellisuus repii minut hyvin helposti takaisin penkilleni. Nimittäin, vaikka neuroverkko on olemassa ja mahdollisuus tulostaa molekyyleistä ravintoa, on silti tarve tekemiseen. Joskus olen jättänyt tekemisen pois. Olin väkisin aluksessani pitkän aikaa tekemättä yhtään mitään. Tulin hulluksi useamman kerran, enkä tiedä, mitä minusta oikein edes jäi jäljelle tuon ajan jälkeen. Tyhjyys ja hiljaisuus seuranani katselin ajan kulkua. 

Avaruuden äärettömyydessä ollessasi yksi pieni sana voi saada niin raskaan painon itselleen, ettei sitä voi edes tarkastella. Sitten se sana liittoutuu toisten raskaiden sanojen kanssa, ja on parempi pysyä louhimassa asteroideja eikä antaa hetkeksikään ajatukselle tilaa lähteä takaisin tuohon aiheeseen.

..

Joskus kaipaan takaisin haaksirikkoaikaani. Nyt ajatellessa silloin oli oikeastaan aika mukavaa. Vaikka olin vasten tahtoani ajautunut jonnekin, nyttemmin melkein voisin väittää silti pitäneeni tuosta ajasta. Vaikka soluni huusivatkin vastarintaa kaikelle tapahtuvalle ja halusivat vain takaisin lämmittävän neuroverkon uumeniin tutkimaan kaikkia niitä sen tarjoamia mahdollisuuksia; niin olin silti jälkikäteen ajateltuna aika onnellinen. 

Sen paikan biomi oli oikeastaan aika viehkeä ja erilaiset elämänmuodot rikastuttivat hetkieni kulkua. Tosin neuroverkon kokemus voi viedä hyvin lähelle tämän biologisen verkoston kokemusta; ehkä sillä erolla, että esimerkiksi hajun haistaa neuroverkossa, mutta molekyylit eivät konkreettisesti päädy reseptoreille. Näin ollen jotkin asiat kehossa tapahtuvat toisin biologisen elämyksen tapahtuessa.

Haaksirikkopaikassani oli myös joitain viehkeitä paikallisia olentoja, joita seurasi miltei mielellään. Erään paikallisen kaksijalkaisen kanssa onnistuimme luomaan jopa yhteyden niin, että pystyimme lopulta kommunikoimaan toistemme kanssa. Se oli, no en oikein edes löydä sanoja kuvaamaan, mutta siis löytää yhteys jonkin sellaisen kanssa, jonka todellisuus on kuitenkin niin toisenlainen. Siinä oli jotain hienoa.

Se oli kuitenkin valitettava vaihe elämässäni; siltä kannalta katsottuna, että tiesin alusta lähtien kaiken olevan osaltani vain väliaikainen hetki virrassa. Tähdet, tyhjyys ja aava neutronien meri, siellä lepäsi sydämeni aallot. Siinä vaiheessa, kun rakastuin tuohon olentoon, sydämeni särkyi jo valmiiksi. Se, että olisin jättänyt silloisen matkani ja hypännyt toiseen; se ei vain tullut kyseeseen. En myöskään raaskinut tehdä päätöstä heti tuon tajuttuani. Se raastoi sisintäni ja sen jälkeen, kun olin jo lähtenyt haaksirikostani; voi luoja sentään, että sydämeni hajosi miljooniksi sirpaleiksi.

Vaan sellaisia ne sydänsurut ovat. Vuosien päästä pystyin jo hengittämään, vaan hetket ovat jääneet vahvasti elämään mukaani ja tuon olennon muisto seuraa mukanani joka hetki. Joskus vahvemmin, joskus heikommin. Tasapainon löytämiseen meni vuosia. Onnekseni matkaseuralaiseni ovat armeliaita ja maltillisia kuuntelijoita. Tyhjyys, tähdet ja neutronien meri, niiden seurassa kulkiessani olen tottunut löytämään tasapainon.

Alukseni huokailee aika ajoin. Sen biomekaaninen olemus, itseään uudistava rakenne ja myös mahdollisuus tietoisuuden kehittymiseen ovat olleet nekin oma matkansa. Haaksirikon aika oli oikeastaan välttämätön aluksen prosessien uudistumiselle. Olin sen planeetan pinnan vankina ja alukseni kasasi kaikessa rauhassa itseään eräässä luolassa näkymättömissä muilta. 

Huokaukset kuuluvat alukseni systeemistä, minun ehkä odottaessa jotain ja alukseni ollessa kovin väsynyt, ehkä se haluaa uuden tauon jossain rauhaisassa luolassa. Ja puhuinhan minä tuossa itsekin kyllä, että voisin jonkinlaisen loman tässä pitää.