Rakas päiväkirjani

 Tähtivaeltajan päiväkirja.

Tänään on ollut erikoinen päivä. Heräsin meteori-sateeseen aluksessani ja päivittelin hetkieni lyhyyttä. Olin unessa ja samaan aikaan hereillä. Pienet nebulat vaelsivat ohitseni ja itsekin köllöttelin varsin tyytyväisenä elämääni. Häiriötekijöitä oli silleen normitasolla, tai ehkä hieman enemmänkin, mutta olin kaiken paineen keskellä lopulta päättänyt, ettei häiriötekijöitä oikeastaan ole olemassakaan. On vain hetkien loputon lumo ja ohitse kiitävät tähdet tällä aluksellani.

Onnekseni seuranani minulla on ollut neuroprojektori, jonka luoma todellisuus syötettiin suoraan hermopäätteilleni niskassani olevan käyttöliittymäportin kautta. Vähän kuin eräässä iänvanhassa viihde-elokuvassa Matrixisissa konsanaan, vaan ei niin brutaalisti, ei syötettä väkivalloin perille asti. Langaton liittymä oli tätä päivää. Portti oli lähinnä kohdistamisen takia.

Olin kyllä kuullut, että porttia käytettiin väärin. Että tietyt tahot saattoivat syöttää omia todellisuuksiaan kaikkien poimittaviksi ja jos portti oli vanhempaa mallia, niin mikään ei estänyt todellisuus-syötettä tulemasta olevan todellisuuden ja aistijan väliin omaksi suodattimekseen. Brutaalia sekin, vaan kaikesta joudumme maksamaan joskus hinnan; sekin kontrollinhimoinen pikkusotilas jossain tulee vielä tietämään tekemänsä ja kokemaan sen uudelleen ja uudelleen; kunhan lopulta päätyy oikeasti oppimaan asiasta jotain.

Meteoreiden joukossa oli kaikkea siistiä. Harvinaisempaakin harvinaisempi alkuaineita, jotka olivat aikoinaan muotoutuneet mustaksi aukoksi kutsutussa tapahtumassa. Kiteytyneitä kristalleja aikojen alusta. Mä nautin elämästäni. Katsoin aika ajoin ulos alukseni sensoreista todetakseni vieläkin olevani olemassa, ja painuin taas toisiin todellisuuksiin.

Niin kuin muutkin, jouduin kyllä itsekin duunaamaan elämiseni eteen. Satunnaisia myytyjä meteoreja, harvinaisia alkuaineita, joskus jotain aluksen romuja; kaikenlaista, mitä vain laajassa avaruudessa tuli eteeni. Nauttia. Miten hassu sana. Tulee mieleen kissat ja sen sellaiset. Nautitaan eli kissaillaan.

Kissa. Kummallinen otus. Jotkut niistä olivat vielä alkuaikojen kesytysasteella, mutta isolle osalla oli evoluutio määrittänyt jo kielellisiä kykyjä mahdollistavaa hermostoa ja muitakin osia. Osa näistä kissoista kulki nykyään kahdella jalalla jopa. Kerron tämän siksi, koska satuin lukemaan kissoista joskus muinaishistoriassa kaikkien ihmisten luullessa älyllisen elämän keskittyvän maapallolle ja että ihminen oli maapallon olennoista se älykkäin. Kissat olivat kaiketi lemmikkejä ja jonkinlaisia lohduttimia silloisten ihmisten luonnolliseen tarpeeseen olla toisten solukokonaisuuksien välittömässä läheisyydessä.

Mä olen nähnyt niitä muinaishistorian kissoja vain neuroprojektorissa. Pariin evoluution ja teknogenetiikan muovaamaan yksilöön olin matkallani törmännyt, joista ei välttämättä heti edes arvaisi heidän edustavan tuota geenilinjaa hyvin ihmismäisten piirteidensä taustalta. Toki, mikä sitten lie kellekin ihmismäistä; koko käsite on kokenut vahvan inflaation aikoinaan.

Nyt, vatsani jälleen täynnä, lepohetkeni tämän kaikkeuden parissa jatkuu. Tiedättekö, sellainen lämmittävä kaikkeus, joka laulaa kaikenmaailman sanoituksiaan kuuntelevien korviin. Tarvitse kuin vain avata itsensä. Hullua hommaa kaiken kaikkiaan. Onneksni on neuroprojektorit ja meteoreiden louhinta. Muuten tulisin hulluksi.

...

Taas. Joku tiedustelualus jostain koalition uumenista, miten noilla riittää aikaa aina olla rajoittamassa toisten vapautta. Lienevät luulossa, että muutoin ei olisi olemassa elämää, jos sitä ei rajattaisi mahdollisimman tarkasti jonkin illusionäärisen sääntökirjan mukaan. Kymmenestä käskystä tuli kymmenen tuhatta käskyä, jos liene sekään riittää. Ja sääntöuskovaiset palvovat pienintäkin pykälää.

Siellä ne yrittävät viestiä. Joskus haluaisin vain painaa viestinten viereen ja vahingossa laukaista louhintalaserin suoraan päin noiden todellisuutta. Todennäköisesti niiden suojat riittäisivät, ja lopulta vain itse saisin tavalla tai toisella turpaani tuossakin. Rasittavia olentoja.

Hah. Joku hurjapää lensi aivan vierestämme ja nuo koalition vahtikoirat lähtivät sen perään. Arvioivat varmaan takaa-ajon viihdyttävämmäksi kuin vanhan mainarin kiusaamisen. Olisivat joutuneet vain väittelemään kanssani aivan turhasta, ainakin niin voisi lähteä kuvittelemaan. Ehkä ne kuvittelivatkin.

Hauskaa. Kolmet ääriviivat sensorissa loittonemassa aluksestani. Ei hitto. Pakko laittaa neuroprojektori päälle. Taas tähtiä, loputon jana tähtiä. Viihde oli ja meni. Kolme alusta ja taas viikkoja. Ehkä voisin lähteä hetkeksi lomalle jollekin läheiselle asemalle tai planeetalle, jossa voisi törmätä johonkin elävään viihteeseen. Ehkä saisin seurakseni noita kissojen geneettisiä jälkeläisiä. Tai sitten voisin tuhlata vaivani hedelmiä uhkapeleihin ja hetken kiimaan niiden parissa.

Oi aika, rakastajani. Hyväilemässä kaikkeutta pienestä talostaan silti yltäen kaikkialle. Tähtien välissä. Kellun tässä ajassa. Olemani on saanut niin paljon kaikkea. Kiitollisuuteni kasvaa kanssani.

...

Saisinkohan louhittua jotain rahanarvoista ennenkuin lähden tuonne lomailemaan. Se tekisi mukavan lisän budjettiini. Hiton teknokratia ja sen vaatimustasot kaiken päättävän elimen alapuolella oleviin. Taitaa olla aina samaa sontaa eri paketissa nämä erilaiset hallintomuodot, aina jokin pielessä alakasteihin kuuluvien kohdalla.
Mitä voisin louhia? Se on hyvä kysymys. Laser pitäisi kohdistaa ja tehdä ainakin ensin tarvittavat säädöt ja ulkokeilan korjaukset ennen louhinnan aloittamista. Riittääkö lie resurssit vai pitäydynkö vain hukuttamaan neuroprojektorissa kaipuuni kaikesta.

Varmaan jotain ikuisuuskysymyksiä.

Äh. Ei tässä auta. Täytyy alkaa duuniin. Ehkä vielä jonain päivänä jokin onni potkaisee tai jotenkin muutoin avautuu uusia reittejä tähän turruttavaan todellisuuteen. Alustakin pitäisi korjata, voimansiirto alkaa olla täysin entinen. Kaikki maksaa, vaikka utopistisimmat teknokraatit maalasivatkin kuvia kaikesta tulostettuna ja että kaikille on saataville kaikki se, mihin koulutus ja turvataso riittää. Toisin sanoen, halusivat rajata melkein kaiken paitsi syötävän ulkopuolelle tuosta kaikille ilmaiseksi tulostamisesta.

Ei siinä, ehkä voisin itsekin ajatella tiettyjen sääntöjen ja turvatasojen olevan paikallaan, tuolla on hulluja, joille ei voi antaa normaalia laserveitseä ilman turvakoulutusta ja panssarointia.

Silti, olen heikko. Neuroverkko veti minut puoleensa ja taas olen täällä. Tutkimassa todellisuuksia, maistamassa hedelmiä, joihin en haluaisi todellisessa maailmassa missään tapauksessa koskea, näkemässä kaikkea hullua rappiota ja kehitystä yhdessä pienessä hetkessä. Hetket ovat niitä, jotka palaavat aina uudelleen aiheeksi. Hetket ovat niitä, joita lopulta tulee ikävä kaiken mentyä. Hetkien sisällöt tuntuvat maalautuvan aina uudelleen ajan kulloisissakin väreissä.

...

Pirun asteroidit, ovat liian kovia pinnaltaan. Pakko korjata laser, jotta saan edes jotain aikaiseksi. Toivottavasti korjaamisen aikana ei tule mitään häiriötä, silloin ollaan kaikkein altteimmillamme, kun suojat ovat alhaalla ja joudun olemaan ulkona.

ps. Tajusin juuri, etten ole kirjoittanut päiväkirjaani ties kuinka pitkiin aikoihin. Vuosia kadonneina tyhjiöön, revenneinä pieniksi kappaleiksi ja varmaan lopulta ajautuneina johonkin tähteen tai muuhun vahvan painovoiman kappaleeseen. Niin kulkevat ajat huomaamatta ja sillä hetkellä ehkä verkkaankin, vaan havahtuessaan saa huomata, kuinka on taas mennyt luvaton määrä hetkiä ohitse kenenkään sitä huomaamatta. Pitääkin kertoa jossakin kohden, miten pääsin haaksirikostani eteenpäin, ja mitä se toi tullesssaan.