Hiipuvat liekit

Vieläkin saan katsella taivaan liekkien matkaa. Kuinka ne nuolevat kaikkea olemassaolevaa kokeillen, voisiko sinnekin päin mennä. Alukselleni on tehnyt edelleen hyvää olla paikallaan, vaikkakin itse olen ollut välillä jo kovin väsynyt tähän kaikkeen. Unien maassa todellisuuksien rajamailla olen kaiketi enimmilläni ja tässä todellisuudessa, jossa olen vain käymässä, olen jotenkin irrallaan ja etäällä. Neuroverkko antaa minulle mahdollisuuden kuvitella pidemmälle kokevani jotain erilaista, vaan edelleen todellinen kokemus; onko sitä edes olemassa?

Katselin tänään sateen lankeavan tämän planeetan pintaan. Pisarat rummuttivat lehtien kudoksia ja ilmassa kuului luonnon lumoava kasvun laulu. Jäin vain miettimään tuota todistaessani, että mikä on se kasvun laulu, johon itse kykenen yhtymään. Katsoin todellisuutta ja sen ulottuvuuksia. Neuroverkon avustuksella ulottuvillani oli niin paljon erilaisia todellisuuksia, kaikki vain hetken päässä saavutettavissa. Ja yksikään niistä ei oikeastaan kiinnostanut. Se sai vain asettamaan kysymyksen, että onko neuroverkon ulkopuolellakaan minulle lopulta mitään.

Minusta on alkanut tuntumaan, että tässä paikassa tuo normaalisti ajattelemattomaksi mielletty luonnon osa kasveineen ja sen sellaisineen onkin jotain muuta. Minusta tuntuu, että se on laajempi kokonaisuus ja se todella ajattelee ja tiedostaa olemisensa. Ei vain sillä tasolla, missä kaltaisteni hermoverkolla varustetut olennot kokevat. Ja tuo todellisuus ero on suuressa mittakaavassa mitätön, mutta silti niin mittava, ettei vastavuoroinen ymmärrys ole mahdollista.

Neuroverkosta löysin jonkin runon, sen oli kirjoittanut aikaa sitten elänyt nimetön sanataiteilija. Liekö nimillä muutenkaan väliä. Runoon tiivistyy mielestäni elämäni aika ja tämän planeetan olemus, vaikken usko tuon kirjoittaneen henkilön koskaan täällä olleen. 

Satunnaiset mustat

Henki haihtuvaisen hiljenee

haaleat haiut halaamassa

tuulen taian tuokio

tarinoi tulevista

Kiven kuiskeen kuulijalle

ajan auereen aukaisijalle

sydän salansa sanovi

Tervetuloa siis

todellisuutemme punoksiin

tervetuloa siis

purppuran maailmaan

Runo taisi tuosta jatkua vielä- en ole varma - vaan jostain syystä sen hiomattomuus ja olemus toi kuitenkin jotakin olemaani. Ehkä juuri sen verran, että kiipesin eteenpäin kummallisella henkisellä vuorellani. Kauankohan tätä vielä jatkuisi? Alukseni korjasi itseään, vaan selkeästi samaan aikaan uusia haasteita kerkesi syntyä paikallaan olon tähden. 

Ympäristö täällä on rauhallinen. En ole kohdannut kovin suuria haasteita unieni ja neuroverkon ulkopuolella, ehkäpä suurimmat ovat tällä hetkellä minun ajankäytössäni neuroverkon kanssa, sillä olen alkanut tylsistyä ja suuntaan tuota tylsistymistäni niin helposti neuroverkkoon. Toivottavasti hiljalleen pääsisin silti liikkumaan. Ja toisten elämänmuotojen kohtaaminen muutoinkin kuin unissani alkaisi olla toivottavaa. Olen haihtumassa hiljalleen ja tällä hetkellä kuvittelen, että tuo niin sanotun konkreettisen elämän kosketus toiseen olevaan toisi mukanaan jotain puuttuvaa. Sekinhän voi olla vain haavekuva, jonka asetan eteeni, jotten näkisi tässä hetkessä riittävyyttä.

Olen tullut alukseni kanssa pitkän matkan. Luojatar ties, kuinka pitkän. Jumaluuden naisellistaminen tuntui joskus hauskalta ajatukselta, ja se aika ajoin herää muistikuvistani uudelleen automaationa. Ehkä parempi olisi riisua jumaluudesta joka ainoa erittelevä tai kuvaava nyanssi ja termi, ja kohdata jumaluus paljaimmillaan, todellisena ja olevana. 

Sellainen vain vaatii niin paljon. Se vaatii jättäytymisen ulkopuolelle siitä verkostosta, joka ajattelee jokaisen hetken olevan seurausta edellisestä valinnasta ja sitä kautta joka hetki kaikelle haasteelliselle löytyy myös jokin mitä syyttää, vaikkei lähtökohta olisikaan ollut syytettävässä. Se vaatii myös sen, että vapautuu kuvitelmistaan siitä, mitä on olemassa ja mikä on mahdollista. Käytännössä monesti se vaatii sen, että pystyy unohtamaan hetkellisesti kaiken, mitä kuvittelee oppineensa koko elämänsä aikana ja uskomaan, että todellisuus voi muokkautua hyvinkin mystisin tavoin.

Voiko tällaiseen kyetä? Onko mahdollista lähteä sellaiseen suuntaan, jonka kokee oikeaksi? Haluaisin väittää että on ja on tuon moni ihminen toisaalta toimillaan todistanut. Mutta omakohtaista kokemusta minulla ei asiaan yhtäkkiä olekaan. Nimittäin jos lähden johonkin suuntaan, minkä kuvittelen syystä tai toisesta hyväksi jollakin tasolla, unohdan monesti itseni. Ja sen seurauksena menen täysin väärälle polulle, jonne en kuulu laisinkaan. Vai onko noin, Voiko polku olla hetkellinen ja sitä kuljetaan vain vähän aikaa? 

En ymmärrä. 

Taivaan tulet ovat alkaneet asettua. Vuosittainen kaksoisaurinkojen leimu on laantumassa ja kohta täällä saadaan todistaa kasvun ihmeitä. Tähdet, oleman suojia meille taivaiden lapsille. Missä sitten matkaammekin.

..

Luultavasti kuljen unissani tätä matkaa. Luultavasti hetket ovat alati läsnä, vaan en enää kykene näkemään niiden matkaa ollessani liian täynnä kaikkea. Ja todellisuudessa en edes ole. Täytän vain neuroverkon tarjonnalla jokaisen soluni, ja jäljelle jää kiire tehdä kaikki muu. Yksi ja kaksi. Ajatelkaa. 

Seuraani on tullut toinen tähtivaeltaja. Hän tarvitsee kyydin tältä planeetalta toisaalle. Olemme jo sopineet, että tämä käy, kunhan vain alukseni on riittävän hyvässä kunnossa. Tietenkin, nyt kun jaan aikaani jonkun kanssa, on taas tulevassa kohdattava aika itsekseen raastavaa aluksi. Ei kannattaisi miettiä etukäteen. Vaan minkäs sitä luonnolleen aina voi.

Vaan niihin sanoihin taidan jättää tämänkertaisen lokini. Tähtipäivää en osaa tähän hetkeen sanoa, täytynee tarkistaa tulevassa, missä mennään.