Taivas on tulessa

Katselen väliaikaismajapaikkani ikkunasta, kuinka maailman värit huokailevat ja anovat luoksensa. Kuinka niiden nyanssit houkuttelevat ja haluavat täyttää aistieni perimmäisetkin sopukat täyteläisyydellään ja elämänjanollaan. 

Olen mukavasti silti. Olen tässä istumassa ja kirjoittamassa, vaeltamassa tähtien kera läpi tämän galaksin ja avaruuden. Hiljaisuus on ystäväni, vaikkakaan todellista hiljaisuutta en liene taas hetkeen kokenut neuroverkon ja kaiken muun mahdollisen ystävällisellä avustuksella. 

Olen välillä unissani vaeltanut vetisten laaksojen luona, maistellen siellä kaikkea vastaan tullutta. Luonto on ollut tarjoamassa kaikkia antimiaan. Unieni keskellä näin monia alkuasukkaita, matkoillaan omiin suuntiinsa ja osan matkoihin minun oli osallistuttava. Ehkäpä voisin kertoa eräästä matkastani.

Olin saapunut laakson pohjalla olevalle uomalle. Vehreä uoma kaiken keskellä aluksi hämmensi. Mitä edes tein siellä ja miksi olin saapunut. En kuitenkaan muistanut unessani matkaani. Lumouduin mielikuvieni sisällä ajattelemastani. Uoman ympäristö oli kuitenkin jotenkin kuivaa ja sen vehreys lähti heti uoman ulkopuolella vähenemään. Oli kuin jokin veisi elämänvoimaa tuosta laaksosta jonnekin toisaalle. 

Ihmettelin havaitsemaani. Miksi moinen voisi tapahtua? 

Uoma itsessään oli kuitenkin puhdas ja kirkasvetinen lähde pulppusi sen maan alta lähtevistä syvyyksistä. Itse olin jotenkin epävarma olemisestani tuossa paikassa. Toisaalta, lähteen puhdas vesi ja laakson paratiisimaiset olosuhteet uoman lähellä lumosivat ja kutsuivat luoksensa; Toisaalta, olin saanut jostain kutsun, että minun pitäisi jatkaa matkaani tuon uoman osalta. Että jossain olisi jokin lähde, jossa olisi minun nimeni kirjoitettuna.

Katselin ympärilleni. Uoman vehreyden keskellä olin näkevinäni jotain liikettä. Lähdin katsomaan, mitä siellä oikein tapahtui. Tapasin sieltä paikallisen asukkaan. Ja aikojen matkaa vaelleltuani siellä ja täällä, olin tietenkin kerennyt olla jo pitkän aikaa omissa oloissani. Näin siis koin unessani. Olin ollut vuosia ja taas vuosia ristiretkelläni toisenlaiseen huomiseen. Huomisen suurin fundamentaalinen problematiikka tuntui olevan, että se oli aina tulevassa, ei siinä eletyssä hetkessä.

Aika leikimöi laaksossa. Pienet ajan hiukkaset telmivät ja leikkivät hippasta. Pysähdyin paikalleni. Katselin asukkaan tekemisiä. Hän muokkasi maata ja lauloi kasveille. Nostatti vehreyttä esiin sieltä, missä sitä ei vielä näkynyt. Tuo olento huolehti tämän laakson voinnista, siihen tulokseen tulin aikani tarkkailtuani. 

Päätin lähestyä tuota olentoa. 

Ensin, Annoin vain tietää, että olen jossakin lähistöllä yskäisten hieman. Asukkaalle tuo ei aluksi merkinnyt niinkään, vaan tämä jatkoi tekemisiään. Menin lähemmäs, jostain syystä kykenin tuntemaan asukkaan tunteet normaalia paljon selvemmin. Tämä oli rauhallinen, ehkä hieman stressaantunut, mutta silti rauhallinen ja nautti elämästään.

Raukeus hiipi yllättäen olemaani. En oikein jaksanut ajatella tuon asukin olemista, ja vain hädin tuskin pysyin hereillä. Näin sumuisassa maisemassani, kuinka asukki tulikin luokseni, ja talutti minut majaansa. En ajatellut mitään, menin vain perässä ollen hädin tuskin hereillä unessani. Asukas talutti minut jonkinlaiselle alustalle ja ohjasi minut siihen lepäämään väsymystäni. En nukahtanut, vaan silmäni eivät jaksaneet kerrallaan pysyä kovinkaan kauaa avoimina. 

Kuulin kuinka asukas touhusi jotain ja tuli takaisin. Hänellä oli käsissään yrttejä ja kynttilöiden näköisiä asioita. Raukeuteni helli minua, eikä päästänyt otteestaan. Edelleen näin satunnaisten lyhyiden liikeleikkausten aikana, kun tuo asukas teki yrteistä jotain ja lopulta valutti suuhuni jonkinlaista uutetta ja vielä syötti tarjoamaansa. Muistan maun olleen neutraali, vaan en malttanut lakata syömistä tähän päästyäni. 

Sitten olen luultavastikin poistunut tietoisuuden arkistoista.

Kun taas pääsin ymmärrykseen olemisestani, olin jossain toisaalla. Koetin liikkua, vaan käsieni ja jalkojeni toimintaa esti jokin. Kuulin satunnaisia ääniä jonkin kohinan takaa, vaan en nähnyt mitään. Satunnaisten äänten seasta poimin jonkun tulevan paikalle. Jostain syystä minulle tuli olo jostain hyvin tuntemastani. 

Kuuntelin tarkemmin, vaan taas oli hiljaista. Valottomuus ja liikkumattomuus alkoi häiritsemään, vaan sitten huomasin jalkojeni pystyvän liikkumaan. Aloin tulemaan tietoisuuteeni takaisin. Vieläkään en nähnyt mitään. Hämmentyneenä kokeilin käsiäni ja nekin liikkuivat jälleen. En tiennyt enkä ymmärtänyt mitä oli tapahtunut ja laaksokin tuntui unessani kaukaiselta unelta. 

Nyt en enää tuntenut kenenkään läsnäoloa. Hiljaisuus juoksi ihollani ja jokin loi kuvaa neonväreissä palavasta galaksista. Jäin lumoutuneena katsomaan uneni pimeää kuvajaista, jossa kirkkaat valot tanssivat hulmuavaa tanssiaan. Tahdoin liittyä tanssiin, olla yhtä tuon kaiken kanssa ja vain nauttia olemassaoloni nyansseista. Luomieni yltä riisuttiin painot. 

Olin aluksessani. Alukseni korjasi edelleen itseään, vaan oli jo pitkällä prosessissaan. Uneni matka unestani tuntui niin kaukaiselta. Voisin kyseenalaistaa sen olemassaolon jo sekuntien päästä, enkä enää ikinä saisi kiinni niistä hetkistä. Kirjoitinkin muutamia hetkiä ja sanoja unestani ylös, se antoi mahdollisuuden muistaa.

Täällä taivas on tulessa. Illat ja aamut värisevät kaasukehän kerrosten törmätessä kaksoisauringon fotonien tanssiin. Illat muuntuvat aamuiksi ja aamut illoiksi, ja monet hetket lopulta vievät tilanteeseen, jossa olemassaolon ajalliset sävyt menettävät merkityksensä jatkuvan visuaalisen ilotulituksen edessä. Laaksot, uomat, kukkulat ja muut, ne ovat olemassa omassa todellisuudessaan, itse omassani. Ja tämä taivas, voi luoja, omassaan.