Aaltoja

 Istun kajuutassa, niin kuin tähtilaivan kapteenin - ainakin aika ajoin - kuuluukin. Näkymät ovat sumuiset, todellisuus verkostuu pinnoille seitinohuina kerroksina. Tasoja tasojen päälle. Pystyn kuitenkin katsomaan tasojen lävitse, näkemään seuraavia todellisuuksia niiden takana. Kummallinen utuisuus, tätä se on, kun aika vie mukanaan ja repii palasia eri suuntiin. Olen tässä liplattavassa todellisuudessani.

Elämä vie aika pian omansa. Sen voin myöntää. Haaveilen vielä paluusta Reanien suuntaan, vaan alkaa vahvasti vaikuttamaan, ettei se ole enää edes mahdollista. Aina kun tulen siihen lopputulemaan, ja lähden jollain tasolla toteuttamaan tuota suuntaa, tulee jokin este. Jokin hidaste, jokin sellainen matkantekoa sillä hetkellä estävä tekijä, jota en voi kuitenkaan ohittaa ja pitää päämäärätietoisuutta yllä. Ehkei tämä nyt tarkoita, että pitäisi vain luopua, mutta ehkä se tarkoittaa, että pitäisi päästää tavoitteesta irti ja vain uskoa itse matkaan. Se on hankalinta. Ettei itse ole ohjaimissa, että jokin kaikkeuden kaaottinen neuroniverkon vastine galakseineen atomitasolla ja sitä pienempien partikkeleiden tasolla lopulta toteuttaa suuntaa tapahtuvaksi. 

Hullua. Sitä se. On pähkähullua uskoa matkaan, uskoa asioiden tapahtuvan ja uskoa suurempien voimien pystyvän ohjaamaan matkaa. Silti, huomaan kuitenkin niin välillä tekeväni. Koetan katsella säikeitä kietoutumassa tämän kaikkeuden jokaiseen kolkkaan. On uskomattoman kaunista nähdä jotain niin yksinkertaista ja siroa, ja ymmärtää sen sitten olevan yksi meidän pääosin tuntemamme elämän lähtökohdista. Aika risteilemässä tuossa multidimensionaalisessa maalauksessa, ja ajatus tulee mieleeni, että minähän myös elän tuossa maalauksessa, vaikka nyt luulen katselevani sitä ulkopuolelta.

Ajatus, idea, tuon kokonaisuuden olemassaolo, se kattaa jostain syystä kaiken aina metatasoilta mikro- ja makrotodellisuuksiin. Jos sinulla on käsitys tuosta koko kokonaisuudesta (mikä nyt todellisuudessa olisi kaikessa laajuudessaan luultavasti kuitenkin mahdotonta millekään olemassaolevalle entiteetille. Tosin, voi olla, että kauneus piilee lopulta siinä, kuinka jokin uskomattoman yksinkertainen voisi selittää aivan kaiken, alun, lopun, ajan, ajan ulkopuolelle jäävän, energian ja niin edelleen ja edelleen. 

Kajuutassa on seuranani edelliseltä resurssien tankkausreissulta sisään päässeitä olentoja. Harmittomia, aluksen bioskannerit eivät olisi päästäneet sisään mitään omalle biologialleni haitallista - tai ainakaan liian haitallista. Eräs näistä olennoista on jonkinlainen ympäristöään heijastava kokonaisuus. Nyt se on naamioitunut alukseni rakenteiksi. Se on kuitenkin harhautunut hieman - ehkä alkuperästään tulleista vaikutteista - ja näkyy varsin selvästi ollessaan liikkumatta rakenteita vasten. Selvästi kuitenkin tarkoituksena naamioitua. Ehkä sen olemassaolon resurssit ovat sen verran vajavaiset, ettei monikirjoisempi valikoima mahdollisia naamiaisasuja olisi sen lajin elämän jatkuvuuden kannalta oleellisia ja voisivat olla jopa haittana. 

Silti, kaunis olento. Tuo mieleeni illan, kosketuksen havupuiden kuoreen ja jonkinlaisen muiston jostain kaukaa takaa, joka maalaa sielulle levähdyspaikkaa, hetkeä olemasssaolossa, askelta ja toista, ja lupaa rauhaa ja jatkuvuutta ajasta aikaan. Äkkiä illuusio haihtuu, en enää näe olentoa ja kummalliset eteeriset mielikuvat vielä kaartelevat mieleni perällä. Olennon selviytymisstrategiaan kuului sittenkin paljon muutakin, kuin sen ulkokuoren mukautuminen ympäristöön. Onnistun olemaan jopa hivenen peloissani harhauduttuani niin pitkälle mieleeni ja ilmeisesti kuitenkin tuon olennon lähettämästä ajatussyötteestä. Tuntemuksia, energiaa, jotka lupasivat rauhaa ja loivat oman mieleni sisällöstä niiden hakemat kuvat ja merkitykset, joihin pystyin tarttumaan. Ehkä minun pitää yrittää löytää tuo olento, ja koettaa skannata se saadakseni jotain ymmärrystä asiaan. 

Ajalle tulee kummallisia oksia, ehkä tässäkin on kyse tuon olennon hetkellisestä otteesta minuun. Olen täysin varma, että juomani oli äsken kuumaa, aivan liian kuumaa. Nyt se on melkein huoneenlämpöistä. Aivan kuin aikaa olisi kulunut vaikka kuinka paljon pienessä silmänräpäyksessä. En tiedä. Toivottavasti nämä tällaiset poikkeavuudet eivät ala toistumaan, muuten joudun ajamaan tarkistusprosessit läpi sekä omasta kehostani että aluksestani. Ei ole ennenkuulumatonta, että aluksien atomitasoon olisi sulautunut tähtiajossa jokin epätavallisempi kvarkki, joka aiheuttaa muutoksia eri ulottuvuuksien toimivuudessa ja synkroniassa. 

Tapahtuma on hyvin harvinainen, ja kvarkin osuus asiaan on vielä varsin teoreettinen, vaikka ilmeisesti tähän löytyi jotain näyttöä jostain aluksesta. Ongelmallisen asiasta tekee se, että samalla kun näyttöä kartoitettiin, nuo ulottuvuuksien väliset epäsynkroniat riehuivat tuon epäonnisen aluksen ympäristössäkin varsin voimakkaina. Jos ajatellaan, että aika hyppää äkkiä vaikka päiviä tai kuukausia yhdellä pienellä kohtaa jonnekin suuntaan samaan aikaan, kun muut tilaulottuvuudet jatkavat olemassaoloaan muka vakuuttavasti samassa kohden, jää väkisinkin epäilys havaintojen luotettavuutta kohtaan. 

Entä jos aika on hypännytkin enemmän jonnekin suuntaan juuri näytteenottokohdalta, ja tuloksia on saatu vain sen tähden, että tuo näytteenottokohta on ollut täysin eri ajassa verrattuna muuhun todellisuuteen. Tai aika-avaruuteen. Mikä nyt sekin toisaalta on hieman epäselkeä vertaus. Jos aika itsessään olisi olemassa lineaarisena tapahtuvana ulottuvuutena, niin ei siinä mitään. Mutta kun aika ei ole välttämättä edes ulottuvuus, jotkut hulluimmat teoreetikot pohtivat ajan olemusta erillisenä entiteettinä, jonka osasia vain satumme olemaan. 

Käsitettävyys menee äkkiä niin abstrakteille tasoille. Jos aika on entiteetti, onko se elävä? Onko sillä jonkinlaisia jalkoja tai käsiä, tai päätä? Ajatteleeko se, ja jos ajattelee, voiko ajan ajattelu näkyä yhdessä kohden aikaa, vai näkyykö yhteen kohtaan vain pieni osa, kirjain, sana, merkitys, palapelin yksi osa?  Kajuutassani on hiljaista. Löysin jälleen tuon naamioituvan salamatkustajani. Enää se ei onnistu tekemään minulla samaa ajatustemppua. Alan tuntemaan ajan aaltoja, raukeina vasten rantakiviä. Ehkä voisin suunnata kohti nukkumakammiota. 

Tähtipäivä 16531