Säröjä ja sirpaleita

 Fotonit nauttivat elämästään. Olen laajassa kaikkeudessa, tähtivöiden alla. Jätin hetkeksi Reanit taakseni, lupasin kuitenkin sinne mennä takaisin. Halusin hetkeksi kietoutua tähän tähtisateen vilttiini, tänne tyhjyyteen galaksien keskelle. En tiedä, mikä minua tänne vetää. Mikä saa minut uudelleen ja uudelleen tulemaan näihin väreihin, tänne ajattomuuteen. Kuulemaan sydämen äänen ja vain ajelehtimaan ajassa. 

Säikeet kietoutuvat, se kertoo moottorin käynnistymisestä. Ehkäpä voisin mennä jonnekin. Jonnekin kauas, katsomaan jotain, tai sitten voisin mennä takaisin Reaanien yhteisöön. Valot vilkkuivat holopäätteellä. Todellisuuksia, laskeskelin aikoja, vuosia, hetkiä, lävitseni kulkeneita neuroneita, matka on ollut tärkein. Hetkiä, muistelin niitä. 

Siellä oli huumaavia aikoja, jolloin leijuin ajan valossa ja vierelläni matkasi upeita olentoja. Ne valot onnistuvat välillä vertaamaan aikoja keskenään, ja tyhjyydessä, ilman ympärilläni leikkiviä valokehiä ja jalkojeni alla katoavaa maata, vertailu joskus tuntuu täysin sietämättömältä. Aika sinänsä, hassu tikittäjä, käyskentelee vierelläni alati ollen välillä siellä ja välillä täällä. Jotenkin olen toivonut ajasta ystävää luokseni, olemaan tässä ja nyt, pysymään vierelläni. Mutta ehei, se on välillä kaukana jo tapahtuneessa ja välillä taas painelee kaukana kaukana tapahtumattomassa, ja kaikki nuo projisoidaan minulle todellisuuksina tähän elämääni hetkeen.

Aluksesta kuuluu satunnaisia kolahduksia, ritinöitä ja monia muita kummallisia ääniä. Moottorit on eristetty mahdollisimman hyvin rakenteilla muusta aluksesta. Ja sellainen alkuaikojen jatkuva moottorin humina on onneksi saatu pois, se ajoi monia avaruudessa matkanneita aina hulluuteen asti. Hidas aika, kadehdittava kokemus hiljaisuudessa, ja silti: oletteko kokeneet tähtien kuoleman ja katsoneet sitä täydessä hiljaisuudessa. Melkein kaipaisin ne moottorin ulinat tänne tuomaan edes jonkin kokemuksen äänestä. Toki, toki on olemassa neuroverkko ja sen lukemattomat määrät mahdollisuuksia luoda aisteilleen jotain aistittavaa. 

Katselen säikeitä, ja muistan aiemmin tapaamani olennon. Tarpeeksi aikaa vietettyäni neuroverkossa voisin alkaa miettimään tuosta, että muistanko henkilön, jota en vielä ole tavannut. Kokemus ajasta ja todellisuudesta voi muuttua täysin eriäväksi, kun verrataan yleisesti olemassa olevaksi perustodellisuudeksi miellettyyn. Eräänlainen perustaso, jonka päälle rakennetaan uusia tasoa, kunnes taas todellisuuksia on lukemattomia. Olen melkein varma kuitenkin, että tapasin tuon henkilön, ja että kokemukseni ei ole vasta tapahtumassa. Tietenkin, jos kohtaan tuon olennon uudestaan, ja kokemus syvenee, niin ehkä voi myös miettiä, että tapasin olennon ajassa, joka ei ole määriteltävissä yhteen ajanhetkeen, vaan usean tapahtuman ketjuun. Ja tämä ketju määrittyy yhdeksi pitkäjatkoiseksi tapaamiseksi. 

Hengitän, hapen ja muiden kaasujen seosta. Puhallettuna ja kierrätettynä alukseni järjestelmien kautta. Ehkä olen aiemminkin puhunut, mutta olemme oikeastaan alukseni kanssa symbioottisessa suhteessa, tuotan sellaisia molekyylejä kehoni avulla, joita alukseni tarvitsee järjestelmiensä ylläpitoon ja alus tuottaa happea ja vettä ja joitain mineraaleja. Hengitän edelleen ja muistelen. Hetket maalautuvat tauluksi, jättimäiseksi kollaasiksi, joka rakentuu pienistä mosaiikkimaisista palasista: Hetken katson massiivista auringonlaskua heijastettuna neuroverkon kautta mielestäni oleskelutilan seinille. 

Hetken elän taas tuolla: kuulen lintujen kutsujen ääniä niiden kaartaessa näkökenttäni ohitse, turkooseina leikkiviä pieniä aallon lapsia violetin maassa ja pystyn kuulemaan sydämen sykkeen sekä itsessäni että vierelläni. Kosteus leikkimässä ihon hermopäätteillä, ja aika, kerrankin vakaana, olemassa vain hetkelle.

Ehkä kysyn itseltäni, olisinko voinut olla jotenkin toisin. Olisiko aika voinut maalautua uusiksi kuviksi ja huomaatko, äkkiä aika taas poukkoilee. Se elää rinnakkaisia todellisuuksia, poukkoilee kuvitelluissa todellisuuksissa, olin ne sitten itse kuvitellut niiden tapahtuessa tai sitten milloin tahansa niitä kuvittelenkin minne tahansa aikaan. Huomaatteko, että elän hapuilevassa virrassa. Näiden sanojen mukana tasapainoillaan luultavasti myös todellisuuden luonteesta ja ehkä mielenterveyteni hauraissa pitimissä oleva moniulotteinen vaaka joskus kallistuukin liikaa jonnekin suuntaan. En voi tietää, mitä silloin tapahtuu. Ei kaiketi kukaan voi. Ehkä voisin ajaa jonkin ennustelogiikan alukseni prosesseihin ja se luultavasti osaisi antaa hyvin valistuneen arvauksen mahdollisista tapahtuma-avaruuksista ja niiden horisonteista.

Elämä, ah niin rakas ja kaunis elämä. Joskus vaan tuntuu, että se on niin kaukana, vaikka voisin käsin sitä koskettaa ja hengittää sisääni. Mietin vielä paluutani Reanien luokse. Yltiöpäinen toive elää ja nauttia, hengittää yhteisön keuhkoilla ja vain toteutua olemassaolon itsensä vuoksi. Alan viemään ajatustani aluksen neuropäätteille. Ehkäpä nyt sitten suuntaan sinne kuitenkin, ensin täytyy kuitenkin tehdä jotain muuta. 

Tähtipäivä 16520