Oltuani

 Ajat kulkivat puuasumusten maassa verkkaan. Vaikka nautin olostani ja elostani, huomasin kaipaavani avaruuden laajoja kenttiä, tähtisumujen reunamia ja tähtien laulua. Kummallinen ristiriita sisälläni kasvaen elin paratiisissani. Nämä olennot, itseään omalla kielellään Reaneiksi kutsuvat, olivat ottaneet minut yhteisönsä jäseneksi. Kaikki oli hyvin. Olin jopa onnistunut rakastumaan, minkä asian todennäköisyyttä epäilin vahvasti louhimiseni keskellä. 

Silti, jokin iätön kutsu eli minussa, tähtipölyn lapsessa. Vaikka kaikki oli hyvin. Miksen voi olla tähän tyytyväinen? Mikä tuon jatkuvan kaipuun liikkeeseen saa aikaan? Miksei tämä puu, nuo kummut, läheiset joet ja järvet ja tämän maan antimet enää riitäkään? Tai se yhteisö ja rakkaus, joka täällä elää? Olenko todella tuomittu aina vain liikkumaan, ja oma pysyvyyteni löytyy vain muutoksesta? 

Tiedän, että tämä yhteisö ei ajattele minusta pahaa, päinvastoin. Pitävät arvossa olemaani ja elämääni. Tekojani ja niiden painoja. Silti aika tuntuu kylmältä. Aiemmin lämmöltä, elämältä ja rakkaudelta tuntunut auringonnousu aamuisen puumajan lehtisalissa istuessa maalautui nyt alati itseään toistavaksi, tylsäksi pikku näytelmäksi. Tai iltainen monivärinen kajo, lehtien kahina ja satunnaiset Reanin kieliset sanat uimassa puiden omanlaisensa hiljaisuuden lomassa. 

Olen saanut täällä olon aikana opeteltua paikallista kieltä suhteellisen paljon. Pystyn nyt ymmärtämään heidän kulttuuriaan ja olemistaan. Mielenkiintoista mielestäni on se, että tekniseltä kehitykseltään Reanit ovat luultavasti jopa edellä esimerkiksi alukseeni verrattaessa. Silti he ovat päätyneet hylkäämään massa-asumisen ja eksponentiaalisen lisääntymisen. He elävät varsin rauhanomaisen oloisesti ympäristönsä kanssa ja tällaisia samankaltaisia pieniä yhteisöjä on ympäriinsä. Yksikään niistä ei kuitenkaan havittele lisää tilaa tai muutenkaan mitään ristiriitoja aiheuttavaa. Varsin eriskummallista, että kokonaisen planeetan yhteisö kykenee elämään näin sovussa. 

Luonto näyttäisi olevan Reanien elämän tärkeimpiä asioita. Tai tärkeimpiä, miten tämän nyt termittää. Tarkoitan vain sanoa, että luonto ja Reanit ovat hyvin lähellä ykseyttä. Rean tarkoittaa heidän kielellään jotakuinkin "syntynyt lehtien armosta". Täällä on tosiaan teknologiaa, mutta se on integroitu kaikkeen olevaan, eikä välttämättä kaikkialta voi erottaa, missä jokin biologinen kokonaisuus alkaa ja jokin teknologinen loppuu. Muutenkin, minun varmaan pitäisi päivittää sanojen merkityksiä ja tehdä uusia kertoakseni tarpeeksi kattavasti Reanien elämästä kattavasti.

Jos biologinen entiteetti tuottaa jotain teknologian tuotteeksi luettavaa aineenvaihduntansa avulla, niin onko tuo asia silloin teknologiaa vai biologiaa? En tiedä, minulla ei ole vastauksia tuohon, mutta ajattelin sen pystyvän jotenkin samalla maalaamaan tätä Reanien maailman todellisuutta. 

Ai niin, rakkaus. Reaneilla vaikuttaisi olevan sekä yksineuvoisia että kaksineuvoisia kansansa edustajia.  Sukupuoliroolittumista en niinkään ole huomannut, kaikki tuntuisi tapahtuvan aina niin, kuin sillä hetkellä tapahtuu. Sukupuolielämästä en osaa niin sanoa, ainakaan heillä ei ole kaltaiseni elämänmuodon sukupuolielimiä. Jos ajatellaan pelkän lisääntymisen näkökulmasta, niin Reanit lisääntyvät varsin harvoin. He ovat pitkäikäisiä ja luontaisesti välttävät täyttämästä liikaa tilaa omalla olemisellaan, joten seurauksena on myös vähemmän jälkikasvua. Ehkä tästäkin syystä elämä on joka suhteessa Reaneille erittäin arvokasta. 

Nuo vain kerroin tuohon avatakseni myös omaa rakkauttani täällä. Että rakkauteni ei ole mikään fantasia tähtikirjojen takaa, vaan että siihen liittyy syvempiä ulottuvuuksia. Ensimmäisen kerran tapasimme varsin pian tänne tuloni jälkeen. Olin joen varrella ja mietin olemiseni näkökulmia ja syitä. Ehkä voisi sanoa, että olin jonkinlaisen eksistentiaalisen muutosprosessin keskellä. Äkkiä tämä Reani ilmestyi joen mutkan takaa kovaa vauhtia meloen ja nauraen matkassaan. Hän näytti kilpailevan jonkin eläimen kanssa, vaan minut nähdessään hiljensi vauhtia ja tuli jonkin matkan päähän minusta. 

Hän tarkasteli ujostelematta minua ja olemaani, ja tässäkin suhteessa pidin Reanien maailmasta. Mielenkiintoa ei peitelty tai häpeilty. Häpeä kuului muutenkin hyvin harvoihin tilanteisiin, ja esimerkiksi minä-keskeiselle häpeäkokonaisuudelle ei ollut ilmeisesti ollut tarvetta rakentua Reanien maailmassa. Yhteisö kannusti jäseniään kaikessa ja kaiken keskeneräisyys ymmärrettiin osana elettyä todellisuutta. Nostin kättäni Reanille, tuossa vaiheessa en vielä osannut Reanien kieltä ja olin huomannut heidän tervehtivän toisiaan käsieleillä. 

Reani katseli minua vielä hetken, vilkutti takaisin ja jatkoi matkaansa. Jostain syystä energiat halusivat kietoutua tuolloin yhteen ja loivat linkin meidän välillemme tuosta pikaisesta kohtaamisesta. Jäin katselemaan Reanin perään ja huokaisin tämän maailman kauneutta kaikessa olemassaan. Viereeni tuli paikallinen peuran tapainen olento juomaan. Se katseli hetken minua, sitten kuvajaistaan, joi hieman ja ravisti kuonoaan. Käytännössä minä olin tuolle olennolle täysin harmiton, mikä sekin onnistui koskettamaan jotain osaa sisälläni. Minä, tähtipölyn louhija, täällä karkeine tapoineni, ja tuo olento vain hyväksyi olemassaoloni pelkäämättä. 

...

Mielestäni Reanit ovat kaunis kansa. Ja kaikki täällä on kaunista. He ovat onnistuneet luomaan yhteiskuntansa tähän pisteeseen monien sukupolvien kautta, ja ilmeisesti katastrofeiltakaan ei ole vältytty. Voisin availla hieman kokemuksiani tulevassa. Nyt kuitenkin täytyy mennä toisiin askareisiin.