Dystopian maalaus murenee

 Koalition painajaiset, taas ne saavuttaa mun alusta. Jotkin illuusiot terveysuskovaisten silmissä saavat ne pakottamaan maailman kaltaisekseen, vedoten milloin mihinkin hulluuteen, mihin itse ovat päättäneet uskoa  Joskus tuntuu siltä, että tämä maailma oksentaa uudelleen ja uudelleen kaikkien päälle jotain epämääräistä puoliksisulanutta energiaa, jota kukaan ei ole viitsinyt tahollaan pureskella loppuun asti. Nyt olin louhimassa ja paikalle sattui jokin yleisen hyvinvoinnin lippulaiva.

Ottivat tarkasteluun minut ja minun olemani. Alukseni syynättiin ja minutkin. Vedoten siihen, että heillä on oikeus tarkastaa terveyteni siihen mahdollisesti kohdistuvien uhkien tähden. Voi herranen aika. Minulla täytyy olla oikeus päättää itse omasta elämästäni, vei se sitten minut kuoliaaksi tai mihin vain. 

Tässä lähestymisessä ei edes vedottu mihinkään tartuntatautisäädöksiin tai mihinkään, vain minun kuvitellun terveyteni tähden minut pakotettiin heidän tutkintakappaleekseen. Vapaus, sitä minulla kyllä on roimasti. Terveyttäkin ainakin johonkin asti. Enkä väitä, että nuo tahot olisivat pelkästään rajoittamassa elämää. Tekevät ne paljon hyvääkin. Vaan rajan hakeminen siinä, missä menee itsemääräämisoikeuksien rajapinnat, on joskus kyllä haastavaa.

...

Ne jätti mut alukselleni onneksi. Eivät repineet mukaansa. Joskus ne ovat kuulemma tehneet sitäkin, vedonneet johonkin omituiseen ajatuskuvioon "vain hyvän tarkoittamisesta". Hetket lojuvat nojatuoleissa ja selaavat lehtiä. Puistattaa tämä elämä joskus sen brutaaliuden tähden, millä tavoin hyväntahtoiset toteuttavat agendaansa.

Voi olla mahdollista, että koen vain jotakin kammoa kohti noita koalition edustajia, mutta silti, väitän sokean uskon jonkin toimintatavan oikeellisuuteen olevan kaksijalkaisten eläjien osalta vähintäänkin haastava konsepti. Toisaalta, samaan aikaan koen sokean uskon saattavan olla sellainen, joka antaa täysin uudenlaisia vastauksia aiempiin haasteisiin. Onko kyse uskalluksesta, jos toimii pelkonsa varassa ja yrittää suojautua siltä, mitä pelko väläyttelee eteen? Entä onko siinä kyse uskalluksesta, jos on jokin uusi ajatus ja lähtee tarkastelemaan tuota ajatusta, vaikka se olisikin suurimman osan uskomusten vastainen?

Ja missä kohtaa noihin voi vetää jonkinlaisen rajan, missä kohtaa kumpikin suunta kääntyy vain silkaksi typeryydeksi?

Onneksi täällä on tähtiä. Niitä on paljon ja ne eivät välitä tämän tason murheista. Koalitio vei aikanaan lapseni. Ne veivät hänet mukanaan ja opettivat tavoilleen.  Saivat hänet uskomaan lauseisiinsa omista hyveistään. Lapseni on siellä jossain. Ajattelen hänet tämän maailman(kaikkeuden) lapseksi, en omakseni. Hän on tässä maailmassa ja opettelee toimimaan omien vaistojensa mukaisesti. 

Sydämeni on murtunut miljoona kertaa tällä matkalla, jolla en ole saanut olla lapseni kanssa aikaa, mitä olisin halunnut. Olenkin katsonut hänen matkaansa etäältä. Ollut suurimmaksi iloinen hänen jaksamisestaan ja koettanut joskus satunnaisesti antaa jonkin palasen, minkä olen kokenut arvokkaaksi. Murusia, mieleni ja sydämeni murusia. 

Loput sydämestäni olen hukuttanut tähän louhintaan. Suru on niin mukaansatempaava tunne, että monesti on haastavaa olla kääntämättä sitä vihaksi ja syytöksiksi kaikkea kohtaan. Vaan se on asetettu kohtalokseni. Voin taistella sitä vastaan tai mitä vaan, mutta se on siellä jatkuvasti olemassa. Voin hyväksyä sen, se helpottaa ehkä hetkiseksi, vaan silti sama suru elää sisälläni. Louhinta on auttanut; Eristäytyminen kaikista niistä asioista, mitkä raastavat rintaani; Hukkuminen neuroverkkoon, ilman kiinnostusta palata sieltä pois. 

Jotkin omista apukeinoistani voivat olla sellaisia, jotka vain muovaavat lisää ongelmia.  Mutta sentään en ole stimulanttien maailmassa, tai psy-hippien tajunnantasojen modaamis -hommissa. Luin aikanaan olleen vahvoja mieltä ja kehoa stimuloivia aineita, joita käytettiin päihtymiseen. Se on varmaan ollut vielä aika mietoa nykyaikaan. Voit jollakin aineella laukaista hermostosi olemaan jossain aivan muualla, ja sitten; alat syöttämään neurokäyttöliittymän kautta dataa, jolla voidaan tyhjentää, täyttää, aivopestä, ohjelmoida kaikki uudestaan; mitä vain, mitä keksit - se voidaan tehdä. 

On kaiketi olemassa keinoja myös tehdä varmuuskopioita - en tiedä, en ole tutkinut aihetta niin tarkkaan - kyseisen käyttäjän mielestä, joten on mahdollista modata itsensä vaikkapa kokemaan elämää jonain toisena elämänmuotona ja sitten jättää talteen nuo muistikuvat ja palata takaisin olleeseen minäänsä. Alkuaikoina tuossa sekoilussa jotkut jäivät ties minkälaisille olemisen tasoille, eikä heitä enää saatu ajatteleviksi tai itsensä edes jollain tasolla fyysisenä olentona tiedostaviksi.

Maalaanko nyt teille synkkää dystopiaa sinne menneeseen; ehkä. Mutta muistakaa, että tämä aika on myös mahdollisuuksia täynnä ja yhden yksilön kohtalo ei tarkoita, että kaikki olisi menetettyä. Tai yksi tai kaksi sukupolvea harjoittelemassa jotakin uutta asiaa, sekään ei tarkoita, että kaikki olisi menetetty, jos nuo sukupolvet eivät vielä onnistu tekemässään niin hyvin.

Aika. Se on tärkeä. Ja se on samalla hullu kuvitelma, jostakin lineaarisesta ja yhdensuuntaisesta asiasta. Kaikkea hyvää silti, missä todellisuudessa ja kuvitelmassa elätkin. 

Tarvitsen ravintoa.