löytöjä

Olin uudelleen kohdistamassa laseria, kun jostakin ajelehti eteemme(olen alkanut hiljalleen pitämään alusta itsestään ja ympäristöstään tietoisena olemanmuotona) alus. Sensorit poimivat sen sisältä jotain heikkoa signaalia, vaan päällisin puolin alus näytti hylätyltä ja pimeältä.

Telakoiduimme alukseen ja tsekkasin vielä ilmalukkojen sensorien lukemat. Näyttivät pitävän ilmaa sisällä myös toisella puolella; pidin silti päätöksestäni mennä puvussa. Ilmalukot sihahtivat tuttuun tapaan ja toisen puolen lasi huurtui hetkeksi mitä mielikuvituksellisempien jäämuodostelmien alle. Menin toiseen alukseen.

Edelleenkään ei mitään merkkejä mistään olevasta. Jotain elämän merkkejä silti. Joku oli ainakin vasta täällä ollut, päätellen ilman happi- ja hiilidioksidipitoisuudesta. Mutta miksi tämä oli sitten hylätty? Jotain tähän nyt liittyi pakostakin.

Hieman epämääräisissä tunnelmissa menin eteenpäin. Puvun sensorit kertoivat ilmassa leijailevien valonsäteiden siivittämien pölyhiukkasten seassa olevan edelleen happea. Mitään toksisuutta ei esiintynyt. Koetin kuulostella, mutta kuului vain niin tutuksi tullut tyhjyys, nyt ilman oman alukseni huminoita ja runkoääniä.

Pääsin ohjaamoon, sekin oli tyhjillään ja aloin hieman rentoutumaan olemuksessani. Päätin katsoa, löytäisinkö jostakin pääsyn aluksen lokiin ja sitä kautta ehkä saisin hieman ymmärrystä, miksi tämä alus seilasi täällä itsekseen. Löysin hololiittymän ja aukaisin karttatiedoston. Se näytti aluksen liikkumisen viime aikoina.

Hieman aikaa selailtuani sain jälleen aiheen huolestua hieman. Nimittäin tarkasteltuani aluksen reittejä, se oli käynyt juuri samoissa paikoissa, mitä itse olin louhiessani kulkenut. Tällä harvaan kuljetulla seudulla tuo ei voinut enää olla sattumaa. Jos hetkeksi olinkin rauhoittunut, niin nyt tuota olotilaa ei enää ollut olemassa. Hermostollani oli kovasti tekemistä koettaessaan pysyä kehoni sisäpuolella.

Kytkin neuroliittymän hallintaohjelman päälle. Pelko kyllä antoi tarkkaavaisuutta, vaan sen kohdistaminen oli joskus hankalaa. Lisätyllä neuroverkon todellisuudella sain käyttöön lisäsilmiä ja muita sensoreita valvomaan reaaliaikaisesti kaikkea tekoälyn ohjastamina. Tuota kautta ne tulisivat syötteeseeni, mikäli niissä olisi huomioitavaa.

Ensin silmissäni vilisi. Kestää muutaman sekunnin tottua äkilliseen neuroverkon kytkentään. Kun siihen tottuu, verkko kytkeytyy automaattisesti sen hetkiselle olemisen tasolle ja myös ylläpitää keskittymiseen ja reaktioon liittyvää metaboliikkaa normaalia korkeammalla. Tuon tilan pitkäaikaisesta käytöstä maksaa jonkinlaisen veron myöhemmin ja siksi sitä ei nyt enää nykyään huvikseen käyttelekään.

Numeroita ja symboleja vilisi vieläkin, tekoäly ilmeisesti laski vielä ympäristöä ja kaikkea sensoridataa tehdäkseen niistä jonkinlaisia ennustettavia matriiseja perustuen kaikkeen tekoälyn hallussa olevaan dataan. Sitäkin oli kertynyt jo melkoisesti, ja isoa osaa tekoälyn muistikapasiteetista säilytettiin aluksen järjestelmissä, joihin sillä oli pääsy milloin vain, jos jokin asia piti tarkistaa.

...

Jostain kuului hienoista rapinaa. Olin tutkimassa aluksen lokia, enkä ollut tähän asti löytänyt mitään kovin erikoista. Kolme päivää sitten oli tehty viimeisin merkintä, ja siinä ei ollut mitään erikoista. Vain kirjaus sijainnista ja ajankohdasta. Ei myöskään ollut kenenkään nimeä tai titteliä, joka lokin olisi tehnyt. Sama toistui aiemmissa viesteissä. Joku ei halunnut olla olemassa aluksen kirjoitetussa historiassa.

Hiljaisuus leikitteli todellisuuden kanssa. Rapinaa tai mitään sellaista ei enää kuulunut. Jonkinlaiset runkoäänet kantautuivat ilmalukon rakenteita pitkin tämän vieraankin aluksen puolelle. Yllättäen huomasin sen rauhoittavan minua. Tämän aluksen järjestelmät olivat säästöliekillä. Päätin kokeilla, heräisikö alus vielä henkiin ja käynnistin myös toissijaiset järjestelmät.

Valot alkoivat välkehtiä. Jos jokin oli kaunista, niin mustaa avaruutta vasten heräävät eriväriset pienet valot kertomassa mahdollisuuksien kirjosta; mitä ne sitten mikäkin indikoivat. Alus tuntui heräävän aivan ongelmitta lepotilastaan. Jostain kuului kolahdus, ja taas sain unohtaa, miltä mielenrauha tuntui. Ylireagoineen hermostoni kanssa lähdin kolahduksen suuntaan. Olin kyllä kuullut ansoista, joita varomattomille aluksenpurkajilla ja loottaajille tehtiin.

Niissä alus oli juuri tällainen nukkuva ja hiljainen. Sitten kun sinne mentiin sisälle, sinne olikin asetettu esim jokin tunnistin havaitsemaan tulijan ja vapauttamaan ilmaan jotain joko tappavaa tai muutoin lamaavaa. Tai sitten vain brutaalisti käytiin kimppuun. Olin varustanut oman alukseni ilmalukon sensoreilla ja alukseni pitäisi - sellaisessa tapauksessa, että sinne yrittäjä on joku muu kuin minä, enkä itse sitä kuittaa - irrottaa ilmalukko ja ottaa etäisyyttä. Kolahdus oli saattanut kuulua siitä.

Se samalla tarkottaisi, että aluksella lähes varmasti oli joku muukin. Silti, tutkittuani aikani, mitään ei löytynyt, ja jouduin tulemaan takaisin alukselleni. Palaan tässä hieman myöhemmin tsekkaamaan alusta lisää.