Jatkoa aluksen kanssa

 Elämä kulkee rattaillaan. Se hilpeä hempeä hersyvä elämä. 

Jonka rattaisiin on joskus uskomattoman hankala kiivetä. Paljon paljon helpompi on pitäytyä maan kamaralla, antaa kivien olla kengissä, raahautua eteenpäin viimeisillä ärtymyksen ja epätoivon voimillaan. Se on kyllä aika mystistä. Vaan sepä niistä ajatuksista. 

Tuota noin, menin uudestaan alukselle. Sen oli pysynyt poissa lepotilasta, ja kaikki järjestelmät näyttivät rullaavan nyt ongelmitta. Koetin etsiä merkkejä aluksen mahdollisesta miehistöstä, mutta tälläkin kertaa etsintä tuotti tulokseksi sen, ettei mitään löytynyt. 

Kokeilin pääjärjestelmän toimintaa ja varmistin sitä kautta lokitiedoston ilmoittamia paikkatietoja. Aluksen sijainnit, kiihdytykset ja kaikki täsmäsivät lokitiedoston ilmoittamiin, ja kun tarkistin aikatauluja, alus oli tullut aina hieman oman alukseni jälkeen samoihin paikkoihin, missä olin ollut. Homma alkoi käydä mielenkiintoiseksi, ja totta puhuen myös hieman häiritseväksi. Miksi tämä outo hylyltä vaikuttava alus seuraisi omaani jatkuvasti. 

En löytänyt käskykannasta mitään, mikä tukisi minun seuraamistani. Ainoastaan normaalia koodia toimintojen ylläpitorutiineista. Kävin läpi kaiken, mitä vain keksin, ja en tullut yhtään sen viisaammaksi. Hullua, mitähän tämäkin nyt oikein...

Aikani käytyäni läpi järjestelmiä siirryin yleisesti tarkistamaan aluksen tiloja. Vielä en viitsinyt vaihtaa pois varahappi ja -suodatinjärjestelmästä, jonka pukuni tarjosi, vaikka tämä olikin sekä kehoni että alukseni resursseja jonkin verran kuluttavampaa. Halusin antaa aluksen ylläpitojärjestelmälle aikaa suodattaa ylimääräiset partikkelit ilmasta. Asemilla aika ajoin huhuttiin yllätyksistä, joita pitkään käyttämättömistä järjestelmistä oli päässyt sinne tulleiden kehoihin näiden oltua liian kiireisiä. Oli joitain partikkeleita, jotka alkoivat monistumaan elolliseen järjestelmään päästyään, ja ne olivat kehittyneet aina kaiken alusta lähtien. Harvat biologiset järjestelmät lopulta pystyivät pistämään näille minkäänlaista vastusta. 

Superavaruuspöpöjä, jos hieman kansankielisempi terminologia voi kertoa jotain tilanteesta. 

Skannasin alusta vielä muutamaan otteeseen paljon tarkemmilla skannereilla. Niiden pitäisi löytää kaikki biologinen materia tuollaisen aluksen kokoiselta alueelta. Löytyi oman biologisen järjestelmäni mukaisia alkuaineita ja niistä muodostuneita molekyylejä, kuten esimerkiksi vettä, mutta ei mitään sellaista, jonka olisi voinut kuvitella olevan elossa tai jotenkin elämään vahvasti sidoksissa - kuten vaikkapa viruksen kokoiset partikkelit. 

Hiljalleen aloin rentoutumaan. Ehkäpä alus olisi turvallinen ja suostuin vähentämään omaa varustautumistani. Ilma oli tunkkaista ja hieman elektronista; ilmeisesti alus oli sisätiloiltaan ollut jo pitkään lepotilassa ja suodatinjärjestelmää käytettiin nyt ensimmäistä kertaa vuosiin. Hieman kehoni vastusti aluksi ideaa työskennellä yhdessä tämän aluksen ilmaston kanssa, vaan se sopeutui lopulta nopeasti. Satunnaiset kolahdukset tuntuivat tulevan järjestelmästä itsestään, ja viimeisetkin huolenaiheeni mahdollisista tuntemattomista tekijöistä tämän aluksen sisällä alkoivat haihtumaan.

...

Tähdet. 

Huokaus elämälle

Rigelin valojen sykkeestä 

galaksin sydämeen

olen elossa kuten tuli olevaksi

Olen elossa hengittäessäni universumin rakkautta

Olen elossa

Tähtisateen jälkeen luomisen sateenkaaren viistäessä todellisuutta

…

Heräsin. Makasin tuon vieraan aluksen lattialla, enkä hetkeen tiennyt, missä olen. Hermostoni huusi isoa kysymysmerkkiään. Kuinka ihmeessä näin oli käynyt?!

Jollain eriskummallisilla voimilla puoliksi raahauduin ja puoliksi vain ajelehdin lattiatason molekyylien pinnalla kohti ilmalukkoa. Todennäköisesti saisin todeta sen olevan kiinni ja alukseni loistavan poissaolollaan. Hiljaisuus oli noissa voimattomissa hetkissä sellaista päällekäyvää mallia, joka odottaa pimeällä kujalla paikalle ensimmäisenä yksikseen saapuvaa. 

Raahauduin eteenpäin. Mikä ihme minut vei äkisti tähän kuntoon. Liekö Rigeliläisten runous ollut jotenkin saastunutta neuroverkossa, mene ja tiedä. Ei se ainakaan niin kovin kummoista ole. Ajatusvirtaa, joka jää eteerisille korkeuksillensa hapuilemaan hetkeä. Niin, sellaista kummallista.

Mutta mitä ihmettä juuri tapahtui?