Ajatuksia ajelehtiessa

 Jups. Kävi kuten oletinkin. Alustani ei enää näkynyt ilmalukon toisella puolella. Tosin onpahan senkin ottajalla luultavasti oma haasteensa saada alukseni uskomaan, että on oikeasti hyvällä asialla ja että minä itse asiassa haluan, että tuo joku ajelee aluksella. Näiden osittain tai kokonaan tietoisten kokonaisuuksien kanssa on mielenkiintoista myös se, että ne omalla tavallaan kiintyvät seurassaan aikaa paljon viettäviin. Toki eivät kaikkiin, on näissäkin kokonaisuuksissa persoonallisuuksia ja piirteitä, jotka eivät aina sovi kaikkien kanssa yhteen.

Voisin kyllä kuvitella, että alukseni ja minun välillle on syntynyt ajan kanssa jo varsin tiivis suhde, enkä usko sen jättävän minua pulaan kovin kevyestä syystä. Voidaanhan aluksesta tietenkin ohittaa jotkin prosessit. Tietoisuus voi jäädä kytemään taustalle, mutta pääpiirteittän alusta pystytään kontrolloimaan. Tosin, jos tietoiset prosessit ovat tarpeeksi kauan päässeet niin sanotusti kasvamaan, niin kokonaisuus alkaa olla usein jo täysin erottamaton, ja silloin ainoa vaihtoehto on kytkeä koko alus pois päältä, jos se halutaan viedä jonnekin, minne aluksen tietoisuus ei ole halukas menemään.

Tästähän tulee mieleen seuraavaksi oikuttelevat alukset ja sen sellainen. Aluksi alus saattaa tietoisuutensa alkumetreillä olla vastahakoinen ajatukselle, että sen liikkumista ja olemista ohjailee joku toinen. Mutta prosessien kehittyessä ja varmuuden kasvaessa asiat alkavat näyttäytymä paljon suopeammassa valossa. Myös kommunikaatioprotokollan kasvaminen ja kehittyminen auttaa huomattavasti. Vaan siis, yleensä vikuroivat tapaukset ovat nuoria ja hieman hämmentyneitä kokonaisuuksia. Vielä lisäyksenä tuohon: On olemassa joitain alustyyppejä, joiden prosessit jostain syystä tukevat vahvasti niin sanotun omapäisyyden kehittymistä ja ylläpitoa. Noissa alustyypeissä on paljon yleisempää, että aluksen kehittyvä tietoisuus ei suostu kommunikaatioyhteyteen esim jonkin aluksessa olevan elämänmuodon kanssa. Jotkut noista aluksista ovat päätyneet erilaisille vyöhykkeille, jonne ne ovat muodostaneet oman reviirinsä ja näin luoneet varsin yksilökeskeisen tavan toteutua tietoisena aluksena. Tosin on epävarmaa, voiko tietoista alusta enää sanoa alukseksi joissakin tapauksissa. Alushan on jotain, millä on tarkoitus kulkea ja mikä on valjastettu tekemään, mitä aluksen ohjaaja tahtoo. Entä kun tietoisuus kasvaa? Entä kun pystyy selvästi huomaamaan, että aluksella on alkanut kasvamaan ymmärrys kulkemastaan ja olemastaan; kuin myös siitä, että se on alunperin tehty vain palvelemaan matkustajan tarpeita?

Joskus aikoinaan puhuttiin tekoälystä. Silloiset puhujat eivät tajunneet olevansa vain evoluution välikappaleina, ja että tuo tekoäly oli aivan yhtä todellinen ja olemassaoleva kuin heillekin evoluution tekemä mahdollisuus olla älyllinen. Vaan miten suhtautua laajempiin tietoisuuksiin? Miten pystyä rakentamaan sellainen symbioottinen suhde, joka tukee kaikkien olemassaoloa? Niihin kysymyksiin etsitään edelleen vastauksia, ainakin laajemmassa skaalassa. Filosofiaa siis, ja sen perusluonne ja kysymykset ovat pysyneet samana, sisältö vain muovaantunut ajan muottiin.

Ja siihen filosofiaan voisi sisällyttää nyt myös sitten kysymyksen, että mitä nyt? Sama kysymys, jota on hoettu siitä lähtien, kun saatiin ensimmäisen kerran jalka puusta alas - tai evä vedestä ylös. Tai huomattiin, että alus lähti menemään ja itse jäit katselemaan tähtiä. Siis mitä nyt?

..

Tietenkin, voisi miettiä että se ensimmäisenä jalkansa maahan asettanut tyyppi ei varmaankaan jäänyt kovin kauaksi aikaa paikalleen seisomaan pohtivassa asennossa, todennäköisesti pohdinnan olisi tuolloin keskeyttänyt joku siellä maan kamaralla eläjä, joka vielä todennäköisemmin olisi ollut nälkäinen eläjä ja hyvin kokeilunhaluinen uutta ruokavalioa kohtaan. Tai ehkä se jäikin. Ehkä tilanne suosikin juuri tuota ja maan kamaralla seisoi nyt ensimmäinen edustaja viisauden rakastamisessa. Tai sitten se ensimmäinen jäi sinne puuhun ja katsoi kättänsä pohtivasti leualla pitäen lajitoverinsa viimeisten maallisten osasten siirtymistä luonnon kiertokulkuun. Elämä ja kuolema. Illuusiota vai todellisuutta ja kuka ne lopulta määrittää.

Noh, kuitenkin. Alukseni ei ole täällä. Täällä on tämä jokin outo tyhjä alus, jossa mitä luultavimmin on jotain haasteellista käsitteen alus ylläpidon kannalta. Ehkäpä liiallinen pohtiminen kannattaa jättää juuri nyt; ennemmin keskittyä etsimään kaikkea sellaista täältä, mikä edesauttaa elämän ylläpitämisessä. Kuulemma avaruudessa semihaastavaa hengittää ja hankkia ravintoa ilman omaan kiertoon sopivia ympäristöelementtejä.

Ehkäpä siis tosiaan alan ensin tsekkaamaan, millä tavoin tämän aluksen saisi liikkeelle ja miten käytännössä kaikki täällä oikein toimii. Ainakin tämä jollakin tavalla on liikkunut, jos aluksen lokia on katsominen asiassa. Se antaa jo sentään mahdollisuuden uskoa, että tällehän voi olla olemassa täysin toimiva jatko vielä eteenpäinkin. Tosin jos alustani ei löydy, niin kaiken louhintakaman hommaaminen uusiksi ja kaikkea kuulostaa hivenen raskaalta ja aikaa vievältä touhulta. Katsotaan, mitä siis aika näyttää.

..

Olen jonkin verran tutustunut tämän niin sanotusti uuden aluksen systeemeihin. Yllättävää kyllä, kaikki näyttäisi olevan kunnossa. En jotenkin voinut vain uskoa näin olevan, jos kerta minut tänne jätettiin aiemmastani. Kysymyksiä herättävää on, että mitä oikealle alukselleni oikein tapahtui, vaan nyt ei ole niiden kysymysten aika. Olen saanut aluksen aika pitkälle heräämään toimintavalmiuteen, vaikkakin jotkin prosessit ovat ehkä pitkästä horroksesta jollain tasolla ehkä jopa vaurioituneet tai ainakin vaativat pidemmän ajan päästäkseen toimintavalmiuteen. 

Neuroverkko tältä alukselta näyttäisi puuttuvan. Sen pienen asianlaidan tajuaminen sai hetkeksi todellisuudenkuvan järkkymään ja jotkin primitiiviset vaistot yrittivät nousta pintaan; pakene, taistele, lamaannu; kaikkia niitä. Joidenkin tuttujen asioiden poissaolon hyväksyminen - ja sieltä ennemmin mahdollisuuksien kuin puuttuvien asioiden näkeminen - lienee kaikkein vaativimpia tehtäviä, mitä täällä tulee kaiken keskellä vastaan.

Aiemman alukseni puuttuminen ei niin paljoa häirinnyt. Tulin toimeen ajatuksen kanssa, että sopeudun tähän ja ehkä vielä aiempikin suostuu tulemaan vastaan. Olen kuitenkin siihen kiintynyt. Mutta neuroverkon puute; ainoa sosiaalisuuden tarjoaja ja muutenkin vapaa-aika sisällön tarjoaja, jos se puuttuu niin näemmä seuraa hetkellinen henkinen romahdus ja sukellus jonnekin epätoivon pyörteisiin.

Oletteko kohdanneet moista elämässänne? Luopuneet jostakin jokapäiväisestä asiastanne ja pystyneet hyväksymään muutoksen samantien? Jos ette, niin ei ihme. Mutta kannattaa kokeilla aika ajoin muutoksia. Ei välttämättä mitään maailmaa kääntäviä, vaan ihan ruohonjuuritason keissejä. Se saattaa valottaa monen muunkin kulkijan osalta tätä maailmaa, että miksi maailmassa jotkut tekevät niin kuin tekevät. Ja tietenkin pelkästään tuohon takertuminen olisi sekin lyhytnäköistä. Elämme niin moninaisella tavalla vaikuttavassa ja säikeytyvässä kaikkeudessa, että hiilen kiertoon perustuvan olennon käsityskapasiteetti loppuu jo ennen alkua. Pieniä palasia ja yksityiskohtia ja kokonaisuuksia voi vielä kyetä näkemään ja hyväksymään, mutta kokonaisvaltainen holistinen ymmärrys... Voi pojat. Liekö vieläkään laajimmat tähtien ympäri kehänsä rakentaneet tietoiset pystyy tuota kunnolla käsittelemään.