Tähtikierron aikakausi

 Mä ajelehdin jossain kummassa paikassa. Joskus sanat kulki mun mukana, ne lämmitti ja huoli mua, kun mä olin kipeenä. Ja ne oli mun seurana. Nyt mä en meinaa löytää niitä, ja nekin jotka löytyvät ovat jotenkin mauttomia olemukseltaan. Olen jossain kummassa paikassa, jossa kaikki tuntuu olevan merkityksetöntä.

Onko kaikki sitä, ehkei kuitenkaan. Ehkäpä maailmassa on sellaisia värejä, jotka ovat raikkaampia kuin yksikään synkkä kokemus. Ehkä tosiaan valo yltää lopulta pimeimpiinkin paikkoihin ja ihminen kykenee hengittämää elämää sisäänsä vailla pelkoa. Kuulostaa kyllä varsin uskomattomalta kuvaelmalta tuollaisenaan. Ehkä maailma onkin uskomaton kuvaelma monien eri todellisuuksien värejä ja muotoja. Jotkut niistä paljon houkuttavampia kuin toiset. Ai että.

Hiljaisuus laskee verkkaan esiripun eteen. Pienten pölyhiukkasten tanssi; kuin koreografia toisesta ulottuvuudesta tanssimassa korvilleni kuulumatonta musiikkiaan. Ajattele tätä kaikkeuden ihmettä. Kuinka ollaankin päästy olemaan tässä kaikessa läsnä. ihme. Se sana väräjää täällä kaikkialla, ja silti tavanomaisuuteen tottunut mieli haluaa tarttua kyynisiin eväsleipiin ja jauhaa niitä aikansa loppuun. Ajattele tätä kaikkea kauneutta, Onko meillä oikeasti varaa valittaa todellisuuden luonteesta?

Leijun edelleen tyhjyydessä. Satunnaisia neutroneita ohikulkumatkalla, vaan mitään, näenkö enää mitään muuta elävää? Tämä tyhjyys välillä syö sielun, nakertaa oleman sydämen reikäiseksi kuin jokin parahultainen käynyt maitotuote. Kohina, se täyttää kaiken.

...

Lastasin eräällä asemalla tuotteita pois. Irtaannuin aikaa sitten hevosenpääntähtisumun alueelta ja olen taas täällä jossakin keskellä kaikkea ja en silti yhtään missään. 6 kiertoa. VAIN kuusi unikiertoa siitä, kun olin siellä Margarathean lähellä tuolla vihreän paratiisin saarekkeella. Kuusi. Ja se tuntuu ikuisuudelta. Tuntuu, että aikakausia on mennyt tässä välissä. Että olisin elänyt jo monta elämää. Kuudessa kierrossa. Hullua. Onkohan joku päässyt käsiksi neuroverkon kautta hermostooni, ja elänkin jotain aivan muuta aikaa, kuin mitä kuluva on ja mitä luulen eläväni. Toisaalta, ei tällä aluksella ole niin toimivaa neuroverkkoa, jotta noinkin hienostunut operaatio mahdollistuisi.

Aika, sen ihanat pienet suortuvat kiertymässä aina joka paikkaan. Voisin ihastua neiti aikaan. Ja vain rakastua uudelleen nähdessäni sen kulkemassa matkallaan. Kyyneleitä, niitäkin on olemassa niin paljon. Niin paljon ja niin paljon. Yksi maailmankaikkeus tehty pelkistä kyyneleistä. Olivat sitten ilon, surun tai minkä tahansa muun tunteen kyyneleitä. Hennon unelmoinnin iltalennon irtipäästäminen sai nyt sellaisia aikaan. Loi niitä olevaksi juuri tähän aikaan.

Avaruuden hennot tähdet. Rakastuminen sisältäni, voi kunpa voisin sanoa olleeni oikeassa. Matka, minkä olen kulkenut. Matka missä olen nyt ja matka, mikä odottaa kulkijaansa. Unohdin hetkeksi olevani olemassa ja sanoja vain tuli jostakin luokseni. Nyt olen taas täällä. Väsyneenä. Raukeana. Toiveikkaana. Ajatus luonasi, vaan en tahtoisi häiritä.

Pisteet juoksevat ruudulla. Pikseleiden muodostama sulava verkosto, ja minä kuvittelen niiden tarkoittavan jotain nähdessäni niiden heijastumia verkkokalvoillani. Ehkä kuvitelmani on pätevä niiden lainalaisuuksien varassa, mitä yleisesti noille pikseleiden muodostamille kuvioille ajatellaan, mutta entä holistisessa hulluudessa? Entä siinä kuvassa, joka vain yhdistää nuo merkitysavaruudet suurempaan kuvaan ja katsoo linkittyviä todellisuuksia. Yhdistelee lankoja suuressa simulaattorissaan.

Ai niin, unohduin jonnekin todellisuuteen, ja niin. Mitäpäs minun pitikään vielä kertoa. En oikein meinaa väsymykseltäni saada kiinni siitä. Ehkä vielä löydän sen, ehkä en. Ajelehdin siis tässä todellisuudessa. Olen jotenkin väsynyt ja vain katselen alukseni matkaa, enkä jaksa kauheasti kiinnittää määränpäähän huomiota. Ehkä jos ei sentään mihinkään törmätä matkalla.

Kaihoan takaisin hevosenpääntähtisumun neoagraariplaneetalle. Yhteiselo kukoistavan luonnon kanssa oli jotenkin elähdyttävää, vaikka olen pitkän avaruudessa oloni aikana tykästynyt olemaan aluksessa. Silti. Vihreä kostea tuoksu, joka humahtaa kasvoille heti oven avautuessa, tuhannet olemanlajien äänet aivan lähistöllä, sumuisat kukkulat ja tietoisten lajien toiminta yhteydessä kaikkeen. Orgaanisesti muodostunut utopia, joka hakee vertaistaan. Ja olla yhtä kokonaisen planeetan kanssa, riisua tietoisuutensa kahleet yltään hetkeksi ja antaa elämän virrata.

Niin, haaveilu, siinä on jotain korjaavaa. Mutta tämän kierron olen korjannut alusta. Sen painovoimajärjestelmässä on ongelmia, ja joudun vaihtamaan osia. Hauskaa on, että näitä osia en voi tulostaa ja myöskään en saa vanhoja osia irti ilman työskentelytilaa ja oikeita työkaluja. Olen siis sen kanssa jumissa. Silti, näissä tilanteissa en meinaa osata luovuttaa, vaan jatkan ja jatkan aina väsymykseen asti taisteluani tuulimyllyjä vastaan. Nämä tilanteet laittavat suhtautumaan elämään uudella tavalla. Monenlaiset haasteet ovat toisaalta jonkinlainen raikas mauste, mutta toinen puoli on sitten, että niin kovin helposti tuota maustetta varisee liikaa keittoon.

...

Elämässä, siinä on niin paljon leikkiä. Siinä on niin paljon kaikkea hienoa. Siinä on myös niin paljon haasteita. Ja niin paljon monenlaisia olemanmuotoja, jotka vain kierrosta toiseen jaksavat niitä haasteita kohdata. Uljasta; melkeinpä voisin ajatella.

Matkallani kummallisessa maassa kummallisen taivaan alla. tai matkallani taivaattoman, maattoman, avaruuden laulussa; syleilyssä ja hiljaisessa kehdossa, jonne minulla on kunnia käpertyä. Kiitos kaikesta olevasta.

Tähtikierto 15679