Edelleen, leijun tyhjyydessä

 Vaikkakin hullun hulppean melankolisen aloitukseni sijasta tyhjyys on kaikkea muuta kuin tyhjyyttä. Löysin vanhakantaisin linkin, jolla pystyin yhdistymään hetkeksi neuroverkon alkukantaisempaan muotoon. Sillä sain vain tarkastettua mahdolliset minulle osoitetut viestit. Niin, tällä uudella aluksella ei ole mitään pitkän kantaman linkkiä; vain lähikantaman viestin mahdollisten toisten alusten kanssa kommunikointiin. Neuroverkon alkukantaisempikin muoto tuntui ilotulitukselta pitkään jatkuneen neuropaaston jälkeen. En jaksa laskea kauheasti päiviä nykyään, ne kulkevat joka tapauksessa eteenpäin. Ehkä voin kirjata tähtipäivän ylös, vaan onko silläkään lopulta väliä. Ehkä joku joskus viisastuu siitäkin jollain tasolla. Tai sitten ei. 

Asteroideja ei ole kauheasti näkynyt. Haaveilin niistä jokin aika sitten, vaan taisin olla jotenkin oudossa tilassa. Unohdin täysin, että uudesta aluksestani puuttuu täysin louhintavalmius ja asteroidin tullessa kohdalle saisin sitä siis katsella eri kulmista ja ihmetellä. Tietenkin voisin ottaa kyytiin tarpeeksi pieniä lohkareita, mutta sellaiselle alueelle itsensä vieminen olisi täysin järjenvastaista, koska käytännössä sellaisella alueella, jossa on yksi tuollainen pieni lohkare, on niitä paljon enemmänkin. Ja sellaisen seassa niin sanottu lentäminen on vähän sama, kuin pitäisi pahviputkea snorkkelina. 

Keltaisen kultaiset auringonkajot, mitä ihminen voisikaan odottaa tältä olevalta. En tiedä. Hulluutta on olla palasiensa kera täällä ja nauttia kaikesta. Hulluutta tosiaan. Yksi kaksi, hetket kuluvat verkkaan tai nopeaan, ja aika astelee karsinastaan vehreille kevätlaitumille. Näkisittepä sen riemun, millä se leikkii ja iloitsee kuin karitsa konsanaan. 

Sieluun sattuu, kun astelen edestakaisin näitä aluksen tuhansin askelein silattuja polkuja. Olen koettanut tehdä niihin vaihtelua, kääntänyt välillä painovoiman päinvastaiseksi, välillä sivuttaiseksi. Tylsyydessäni olen kokeillut myös moninkertaista painovoimaa ja tietenkin nollapainovoimaa. Tanssiminen tähtien seassa, se on silti jotain suurempaa. Olen kahlannut läpi kaikenlaisia erilaisia musiikkityylejä, ja jotenkin keskellä avaruuden tyhjyyttä kuunnellessasi jonkin aikaa sitten kuolleen olevan tekemää musiikkia, kaikki avautuu eri tavalla. Löydän silloin todellisuudesta sellaisia punoksia, joita en tiennyt olevan olemassakaan. Vaan itsekseni tanssiessa, joskus päälleni laskeutuu hiljainen verho, joka ei anna minulle mahdollisuutta olla onnellinen onnestani ja mahdollisuudestani tanssiin. Tuo musta aukko vetää puoleensa kaiken materian, ja jään vain energiana leijumaan kaiken sen ulkopuolelle. Katsomaan, kuinka kaikki vain tapahtuu, kuinka valokaan ei pääse tulemaan ulos tuosta tapahtuvasta. 

Niinpä niin. Sieluun sattuu. Pääosin silti olen kiitollinen aluksesta, olemasta, olemastani, ja kaikesta siitä, mitä minulle on annettu mahdollisuuksiksi. Aina en sitä muista, en kerta kaikkiaan vain kykene, vaikka yrittäisinkin. Silloin tuo musta aukko on vienyt kaiken ympäriltäni, ja vain leijun avaruuden tähtipuutarhassa vailla suuntaa ja tarkoitusta ja vaikka mitä yrittäisin tehdä, leijumiseni jatkuu ja tekemisilläni vain ankeutan oloani.

Aika on sellaista. Kovin ailahtelevaa ja oikukasta. Riemukasta kevättä ja syksyn sateen harmaata verhoa, vaikka milloin minäkin muka olisin viimeksi nähnyt vuodenaikojen todella vaihtuvan tässä yksinäisessä louhintamatkassani. Jossain kohden olen vain katsonut virtuaalisesti moisia näkymiä, mutta että todella olisin nähnyt, kuinka kevään ensimmäinen lehti kurkistaa piilostaan joko voi tulla; tai syksyllä hiljainen tuulenvire irrottaa sen viimeisen lehden jostain puusta ja lehti pyörteilee matkaansa, asettautuu tuulen omaksi ja tanssii viimeisen tanssinsa. Matka ja aika. Luoja tätä elämän kauneutta, mikä on saatettu niihin yksinkertaisiin pieniin palasiin, joita sitten on ripoteltu ympäri kaikkeutta. Ja minäkin hullu käytän aikani louhimiseen.

Ehkä on aikakin tosiaan päästää louhinnasta irti. Vaan mitä sitten? Mitä ikänsä mainarina ollut osaa lähteä muuta tekemään? Vaiko vain ajelehtia? Antaa aurinkotuulien työntää purjeita ja purjehtia galaksien meressä. Yksi. Kaksi. Aika nauraa. Kuvitelma siitä mitä on ja mitä olisi oleva kun on ollut tarpeeksi kauan sitä mitä on. Lopulta, tuleva kääntyy olleeksi ja katsomme kokonaisuutta omituisten kaleidoskooppien lävitse. Fraktaalien olemus kaikessa, koneisto olemassaan ja tekemässä laskelmia. Biologinen tietokone valjastettuna elämään ja dna-syöte ohjelmoituna sen peruskoodiin. Sitten se luo oman tietokoneensa ja sykli saa alkunsa. Ja lopulta huomataan, ettei voida enää tietää, kumpi tuli ensin, muna vai kana.

Tämä neuroverkon puute, huh. Tämä tekee jotenkin kummallisia vaikutteita. Tarpeen olla koko ajan tekemässä  Tarpeen vaikuttaa ja tehdä ja tehdä ja tehdä. Neurokemiallisen palkitsemisjärjestelmän puutostila uhkaa suistaa minut epätasapainoon kaivatessani jotain tekemistä ja louhimistakaan ei ole. 

Vaan nyt lähden kiertämään kehää, ja aluksellanikaan en saa otettua nyt selvää suuntaa, minne mennä. Siispä jätän nämä sanat nyt lokini sisään ja lähden katsomaan ohitseni kiitävää tähtisumua.

Luin juuri jonkin toisen olennon lokimerkinnän Kaiken Maailman Kirjastosta, jonne on koottu kaikkea mahdollista tekstiä eri todellisuuksista. Haluan sen lainata tähänkin sillä se oli jotenkin itselleni sopiva tähän hetkeen, ehkä jollekin toisellekin johonkin toiseen hetkeen: 

Rekursiivinen mä

Mä.

Mun.

Meidän

Teidän?

Sä

Sun

Ne

Niiden


Avunhuuto pimeästä herätti minut. Ihmettelin mitä v***ua täällä tapahtuu. Talo oli tulessa, kaikki oli tulessa. Kehoni raiskasi solujaan pienillä sinisillä liekeillä, jotka korvensivat hermopäätteideni etäisimpiäkin pisteitä.


Mitä täällä taas kerran tapahtuu?


Jaahas. Onpas sitten saatu aikaan mehevä soppa. S******n siili, ku et osaa olla latkimatta maitoa jokaiselta lautaselta. Viha leiskuu ja leimuaa.

Vai oletko sittenkin pienoisesti pettynyt elämään ja sen tarjontaan siltä osalta, mitä olet itse pystynyt kutomaan aikaiseksi. Pitäisikö olla jotain enemmän, parempaa, hienompaa, upeempaa, kaikkeempaa ja sen sellaista?

Vastaankin vielä itselleni retoriseen kysymykseeni, en tiedä, tarvitsenko sitä kaikkea, mutta koen, että olisi kokemus elää myös sellaista elämää, jossa ei olisi jatkuvaa huolta kaikesta mahdollisesta. Tosin se taitaisi parhaiten onnistua sanoutumalla vain kaikesta irti. Jättäytymällä taas kerran tuulen vietäväksi, ettei yksikään tyhjä päätös saisi vietyä jalkoja alta.

Nykyäänhän jalat eivät ole edes maassa, vaan jossain illusionäärisessä maisemassa, jonka eräs sekopää rakensi itseään varten, kun ei kyennyt ottamaan todellisuutta vastaan. Todellisuus tapahtuu tässä ja nyt, illusionäärisen hullun illusionäärinen elämä taasen tapahtuu huomenna ja eilen, jotakuinkin kaikkialla muualla paitsi nyt.


Hei, kyllähän täällä nyt silti saisi unelmia ja haaveita olla. Voitteko niitä olla repimättä minulta pois, voitteko? Olisiko se mahdollista, vaikka teillä olisikin vahva ajatus siitä, ettei elämä ja sen haaveet kanna, niin olisiko se mahdollista, että minulle jätettäisiin kuitenkin oma tilani niihin, vaikka sattuisin joskus ääneen sanomaankin jotain sen suuntaista, mikä veisi kohti haaveitani.


Olisiko se mahdollista?


Ja toki, vastuu. En halua, että omat haaveeni voisivat olla jonkun toisen ihmisen kohtalon huonontajat, joten.. Tässä kohden meillä on pulma. Minkälaisen tulevaisuuden voisin mielessäni hyväksyä ja minkälaisen voisin elää ja minkälaisenhan tämä elämä tarjoaa?

Kysymys kysymys toisensa jälkeen heikentää asemaani neuvottelupöydässä, kun neuvotellaan kansakuntien kohtaloista, tai sitten ihan vain omastani.

Ne pyynnöt, ne sairaalloisen uhmakkaat, yltiöpäiset, lennokkaat, mahtavat ja siistit toiveet, mitkä olen laukonut kaikkeuteen itsestäni toteutumaan, ne ovat jotenkin siistejä. Haluan nähdä monien toteutumisen. Toisaalta, monien toteutuminen edellyttää montaa asiaa, ja monien toteutuminen edellyttäisi vielä raaempia kohtaloita. Joten, josko lähdettäisiin siitä, että osan toiveistani voin aivan täysin ja hyvällä mielellä ulkoistaa jollekulle toiselle, jonka kohtalona on selkeästi muutenkin joku sellainen suunta.


Taasen osan toiveistani, no osan voin varmaan unohtaa, ihan vain nuoruuden höpinänä ja ymmärtämättömyyden sanoina. Voiko tämä kaikkeus reagoida niihin myös samoin tavoin? Jos kysyn kaikkeudelta jotain, ja tajuan sen 10 vuoden päästä, onko siinä ajassa jokin reitittynyt jo toisin. Niin, että peruminenkin aiheuttaa aaltoliikkeitä.

Mutkikas todellisuus, aaltoileva, rekursiivinen todellisuus. Todellisuuden sisäisiä todellisuuksia, jotka sisältävät todellisuuden itsensä. Jatkuvasti, laajentuen, kasaantuen, tehden totta todemmaksi ja kokijan; niin hämmentäen vähintäänkin kokijan, joka yrittää lähteä tekemään selkoa liian suurista asetelmista tajuamatta mennä ensin siihen kaikkein helpoimmin havaittavaan osaseen, josta voi lähteä kutomaan ties minkälaisen verkoston; elämäksi kutsutun ja parjatun.

Hukkuvan huuto pimeässä, siihenhän me jäimme. Se hukkuva hullu, huutaa itsensä uneen vain pystyäkseen heräämään hiljaisuuteen. Elämä, katatonisen riehuva koetinkivi, jauhaa ja jauhaa myllyssään meitä hienommiksi ja hienommiksi osasiksi, jotta voisimme yhdessä muodostaa kaikkein maistuvimman ja kuohkeimman leivän. Kuka sen sitten syö, onkin täysin eri asia.


Loistava todellisuus, loistava tulevaisuus, loistava tilaisuus, loistava… Noh, loistava kuin loistava. Elämä. Voittoisa saattueemme kulkee täällä päivästä toiseen, toisten planeettojen erilaisia aikoja ja matkoja. Siinä missä nukumme yömme, venuksessa valvotaan puoli maan vuotta ennen yötä. Se pistää miettimään, mikä meidän paikkamme on.

Todellisuuden airut. Pinnallisuuden syventymä ja kaikkeuden lähettiläs; armoitettu sanojensa vapauttaja ja elämän todistaja. Niin, juuri sinä siellä. Kuule minua. Olen tullut kertomaan, että olet vapaa. Että olet elämä ja kaikki. Olen tullut kertomaan, ettei sinua kahlita ja että kahleesi ovat hiljaa hivunneet tuuleen. Kaikkeuteen. tähtipölyn pyyhkimänä ja salaisimpien toiveidesi säestäminä.

Surullisuuden säkeet tottakai soivat edelleen. Niiden valloittavat sävelet tulevat kuulumaan uudelleen ja uudelleen, eikä niitä tule mikään viemään pois. Katumus menneen tapahtumista kulkee vierelläsi iäisyyden. Eikä se mene pois. Se on itse luotu helvetti ja se on myös autettu taivas. Autuaiden taivas kulkee ilman nimeään, katumustaan, ilman vastuunsa taakkaa tai päättämisen pakkoa. Kunhan vain saa elää ja laulaa.



Pois.



Silloin haihtui monia sanoja. Monia tekoja. monia pelkoja. Monia ihmisiä. Monia toiveita. Monia haaveita. Monia elämiä. Monia moniamonia monia. Minne ne menivät, kuka tietää. Kenties juuri sinne, missä sinä parast'aikaa olet ja elät. Ne kuiskuttavat tietämättömään korvaasi ja kertovat sinulle uudestaan ja uudestaan - niin kauan, että uskot itse keksineesi niiden salaisuuden ja jatkat ne mukanasi aina hautaasi saakka. Jatkat. Ja jatkat.

Kunnes sillä viimeisellä hetkellä tajuat elämän kauneuden, päästät siitä irti ja leijut vapaana pois kaikesta siitä, minkä menetit uskomatta enää menettämisen mahdollisuuteen. Josko sellaisella hetkellä voit sitten turvautua ja heittäytyä, peseytyä elämän virrassa ja antaa veden juosta vapaana soluillasi. Tuntematta tuskaa tai käpertymisen tarvetta menneen asettamiin pauloihin.

Hiljaisuuskin, sekin on joskus tarpeen. Elämää ei kuule, jos on jatkuvasti äänessä. Jos jatkuva tarve huokaa korvasi juuressa sanomassa nimeään, kertaamassa ja kertaamassa. Tarve. Halu. Himo. Tarve.

Elämä loistaa jälleen moninaisista verkkokalvoista varsin selkeän oloisena. Sen asettelemat verkostot ovat läpikäytyjä, katsastettuja, hiljaa kyynelehdittyjä ja avoimin sydämin vastaanotettuja. Niinkuin elämä yleensäkin, se hassu, hullunkurinen, rentouttava, raastava, pirullinen, jännittävä, kiihottava, pelottava - niin, varsinkin pelottava, ja monella muulla adjektiivilla kuvailtava hulluus-näytelmä, joka on lähinnä solujen tanssiteatteria.


Nyt solujeni esiinmarssi uhkaa vakavasti loppua, sillä saadun sokerin määrä on vakavassa suhteessa kehoni väsymispotentiaaliin, jolloin tulen voimattomaksi ja estyneeksi mille tahansa aktiviteetille, joka vaatii puoleensa kääntymistä. Joten tältä erää sanon hyvää yötä, ja jatkan matkaani toisessa todellisuudessa.

Hyvää yötä.