Joko tai

 Vaihtoehtoisten todellisuuksien maailmassa olen jossain omituisessa maailmassa. Nanoteknologiaan minulla ei tuolla ole symbioottista suhdetta ja leijun omassa omituisessa tilassani. Satunnaisten aikojen vyöryessä ylitseni kaukana korkealla, tulen ajatelleeksi sinua. Näen pilvimassojen lomassa hengityksesi, ja kaukaisten tähtien olemuksessa sielusi. Joskus olen tullut ajatelleeksi, että mitä jos tuo vaihtoehtoisen todellisuuden maailma todella konkretisoituisi tähän todellisuuteen, missä olemaani käyn.

Joskus aikoja sitten oli termi elämä. Sillä kuvattiin tätä olemaa ja sen kokijoita. Ehkä elämää voi vielä käyttää jossakin, vaan sen vanhat aromit eivät oikein sovi tähän päivään. Olema kattaa kaiken, alusta aina loppuun, millä tavalla moinen suoraviivainen käsitteistö pystyttäisiinkin mallintamaan.

Aluksessani on rauha, mitä nyt yhtäjaksoinen matka on verottanut sen tämänhetkistä kykyä olla tietoisena täällä. Tietoisena ollessaan siitä on monesti seuraa niin, että saatan unohtaa toiset olevat lähes tyystin ja koen vain aluksessani tätä matkaa. Mutta joinakin hetkinä täälläkin iskee se todellisuus, että minne tahansa katsotkin, sieltä katsoo takaisin vain valovuosien päässä olevat tähdet. Kaunista? Kyllä. Pelottavaa? Ehkei sentään. Ylitseajavaa ja tietyllä hetkellä maailman raskainta taakkaa? Kyllä. Toisella hetkellä taasen lennokasta todellisuuden ihmettä.

...

Olen valmistellut erään aseman läheisyyteen pidempiaikaista seisahtumispaikkaa ja olen kehitellyt sinne eräänlaista viihtyisää kabinettia, jossa voisivat erilaiset olemanmuodot olla hetken paikallaan pienellä paratiisisaarekkeella. Se on vienyt voimiani, paljon enemmän kuin louhiminen kaikkein fyysisimpinä hetkinäänkään. Todellisuuden kirjat ovat kuitenkin aina kovin häilyväiset yhden olevan suunnitelmien sanoittamisessa todeksi, ja tähänkin asti olen saanut kohdata ties jo minkälaista omituista haastetta. Niissä kaikkein huomionarvoisinta on mielestäni, että iso osa kaikista meille lankeavista haasteista ovat monesti sellaisia, joista on haluttu tehdä haasteita. On kaiketi kuviteltu, että liian helpolla nyt ei saisi pystyä tekemään asioita. Aikaa ja vaivaa ja kuvitelma niiden antamisen kannattavuudesta kytee jossakin tämän kaikkeuden rattaiden syövereissä yhtenä todellisuusmatriisina, joka pitää meitä kiinni vuodesta toiseen itsessään.

Tänään olin aikeissa siivota alukseni. En kuitenkaan saanut tuosta kiinni. Kaikki oli liian hajanaista ja repivää. Lensin suurimman osan ajastani vain mielikuvieni todellisuuksissa hakemassa lohtua ja vastapainoa olemukseni hetkelliselle - toivottavasti - sirpaleisuudelle. Onneksi pahimman sotkun hoitaa alus ja nanopintaiset materiaalit, jotka jalostavat takaisin aluksen kiertoon suurimman osan pienhiukkasten kokoisista materiaaleista, mitä vain sattuu mistäkin irtoamaan.

Eräässä fantasiassa olin ajan matkalainen kohti pyhyyden temppeliä, vaan päälleni pyörteili satujen usvaa, johon lumouduin ja sokeuduin itseltään ajalta. Katsoin siis vain kauhuissani sisältäni, kuinka aikaa pikakelattiin edessäni kaiken muuttumattomuuden nimissä, ja pian olinkin satanut tuhkana maahan. Henkeni jäi tuonne, katsomaan ihmeissään edelleen todellistamaansa, vaan tunsin senkin hiljalleen haihtuvan. Jäi vain tuulenhenkäys matkastani; tuolla missä olin ollut, fotosynteesi lauloi kasvikunnan olemaa. Vaan minä en enää ollut. 

Pudistelin päältäni onnettoman fantasian tomut, ja astuin seuraavaan. Hiljaisuus laskeutui kaikkeuden päälle. Olin osa sitä, mutta en saanut puhua, muuten hajottaisin kaiken olemassaolevan. Ensimmäisen sanani myötä näin sirpaloitumisen alkaneen. Fraktaaliset kuviot kasvoivat todellisuuden virrassa isommiksi ja vaativammiksi. Tunsin niiden janoavan vain itsekin olla osa todellisuutta ja nälältään ne eivät edes ymmärtäneet, että jokaisella hetkellä todellisuutta oli hieman vähemmän niiden sitä ahmiessa. Vaan todellisuus tähtää tasapainoon ja lopulta aaltoliikkeiden jälkeen tasapaino löytää itsensä. Sitä tämä elämä kaiketi sitten lopulta on. 

...

En tiedä, kuinka monta kertaa kellon on lyötävä ja kuinka monta kertaa on kuljettava harhaan, jotta kaikki voisi toteutua niin kuin on hyvä. En tiedä. Todellisuus aaltoilee. Alukseni on. Minä olen. Olen sitten vain hetkellinen energian keskittymä tai jotain aivan muuta. Ehkä paikattomuuteni voi aistia kirjoituksestani, ehkä rauhattomuuteni ja kykenemättömyyteni pysähtyä olemaan todellistaa itseään minulle itselleni näkymättömillä tavoilla, ehkä niin. Oli miten oli, olen silti olemassa. Aluksessani, neuroverkossa, todellisuudessa, ja toisessakin, hetket silti todellistuvat erilaisten aistien ulottuviin ja voi kuvitella oleman olevan jotain muuta, kuin se sillä hetkellä on.

Niinkuin nyt. Sukelsin juuri välittäjäaineideni ihmeelliseen maailmaan, ravinto täytti olemani ja nyt olen olematta; ajatuksen kuulumatta tai toimimatta; olemassaollen jossakin kaukaisessa paikassa, josta on vain näköyhteys tänne. 

Jään siis katselemaan.