Olema niin kuin koetaan

 Kasvien varsien ihoa puhkovat uudet alut, tuhannet, miljoonat, miljardit pienet lehden versot huutavat elämään pääsyään. Paratiisi voisi olla tässä ja nyt. Nälkä kuitenkin hakkaa minussa, olen samaan aikaan ylikierroksilla, hyvillä fiiliksillä ja virittynyt elämän kiertokulun loistokkuuteen; ja samaan aikaan tunnen, kuinka tarvitsen polttoainetta, kuten myös alukseni.

Olen aiemmin mainitsemassani paratiisinomaisessa paikassa, pienessä kabinetissani, jonne olen alkanut tekemään jonkinlaista sijaispesää pitkien vaelluksieni yhteyteen. Tässä maailmassa, todellisuudessa, on alkanut vuodenaikojen syklissä kasvun riemuisa balladi kaiken kuulumisesta yhteen. Lennokkaita askeleita, tuulen vielä kylmät väreet levittävät silti kevään lämmön lupausta. Ilmassa väreilee - ei, vaan huutaa ja pitää itsestään meteliä - odotus ja kasvu. 

Miksi tämä on sitten niin paratiisi? Kaikenhan voi kyseenalaistaa, miksei siis tätäkin. Ja tottakai, tästä voi löytää omat haasteensa ja hankaluutensa. Pieneläinten tuoma lisätyö; tuulen aavoilta tuoma kylmyys; vanha, paljon hoivaa vaativa rakennus; kaiken kaikkiaan monia puolia, miksi joku pitäisi tätä kaikkea muuta kuin paratiisina. Mutta sen tähden olevia on monenlaisia. Me rikastutetaan toistemme elämää tuomalla sinne jotain, mitä ei välttämättä osata odottaa. Joskus se on raskasta ja epätoivottua, joskus taasen kevyttä ja ilolla vastaanotettua. Millä tavoin kykenisi rakentamaan sellaisen todellisuuden, missä erilaisuuden olemassaolo ei olisi lähtökohtaisesti tuomittava konsepti, oli se erilaisuus sitten vaikka hyvin radikaaleja suuntia edustavia mielipiteitä? Siinäpäs olisi varsinaista pohdittavaa ihmisten kaltaisten lapsille tähän kaikkeuteen.

Aallot lyövät paratiisin rantaan. Ääniaaltoja kaikuu todellisuuksista, veden maailma, ilman maailma, maan maailma ja niiden koalitio edustamassa täällä kaiken perustaa. Erilaisia tasoja niiden päällä, erilaisia todellisuuksia ja erilaisia ajatuksia. Erilaisia sanoja ja erilaisia edustuksia. Yhdistyneiden planeettojen koalitiokin tuntuu nyt hyvältä ja tarpeelliselta instanssilta, vaikka vastikään manasin sitä syvimpiin ulottuvuuksiin. 

Vaan haluan nyt hiljentää nälkäni. Palaan ajatuksiin myöhemmin.

Vaan lopulta jäinkin aloilleni, enkä lähtenyt vielä ravinnon perään. Ajatuksen hiljaisuus, nyt oleva, ja omanlaisensa maailman hidastuminen on kiehtovaa sekin. Se ei ole niin vaativaa, eikä toimeentarttuvaa, vaan katselevaa, tutkivaa, havainnoivaa. Ajatuksen hiljaisuus. Ja olemassaolon painottomuus. Ah, minkälaiset värit veden pinnasta heijastuva tähti saa aikaan ja ajatus vain kietoutuu säteiden väreilyn syliin. 

Pieniä hetkiä. Pieniä hiljaisuuden sonaatteja. Loputtoman alukseni loputtoman hurinan jälkeen. Olen kehoni ylösnousseessa tilassa harmoniassa, luojan yksi soitin vireessään laulamassa kauniisti kielistään. Tunnen ajan painon väistyvän hartioiltani, ja pitkän yksinäisen matkani olevan nyt hetkeksi ohitse. Tämän planeetan valot tervetulottavat minua tänne ja nyt. Olema on pienten ruusujen soidinmenot, ainaisessa kasvussaan kohti uutta kukintoa. Punaisena hehkuvat poskesi kertomassa ajatuksiesi vuota. Ja punaisena hohkaava tulipesä kertomassa tarinoita oleman kiertokulusta.

Väreet näyttävät tietä. Lämpöä. Syleilevät todistajaansa aina vain uudelleen lämmöllään heijastuen milloin mistäkin. Olen nyt olemassa.

...

Kiinnikkeet. Tajusin juuri kiinnikkeet. Ne, jotka pitävät asioita jossakin, tasapainossa, ja vastustavat fysiikan lakien vaikutusta kiinnityneisiin asioihin. Kiinnikkeet. Siinä oli jotain tärkeää. Jotain, mikä jäi roikkumaan kielen päälle. Mutta mitä? Hulluuteen vieviä ajatuksia.

Väreet saavuttivat jälleen. Ne kiinnittivät minut tähän todellisuuteen ja vastustavat osaltaan fysiikan lakien otetta minusta. Kuinka entropia suurenee, vaan lopulta nuo väreet luovat järjestyksen kaaoksen keskelle ja ottavat matkalaisen huomaansa. Jään nyt roikkumaan kiinnikkeistäni vastustamaan entropian kiehtovaa kutsua. Alukseni saa nyt levätä ja korjata itseään.