Repivät tuulet

 Muutoksessa, niin siinä on monenlaisia voimia. Tuhoavia ja rakentavia. Aseteltuna lautaselle ne muodostavat lopulta ateriakokonaisuuden, joka luo mahdollisuuden kasvaa ja kerätä voimiaan. Niinpä niin. Metafyysisiä analogioita jostain todellisuuden rakenteista tässä rakentelee jokin rappeutuva vanha louhija, jonka kaikkeus heitti lopulta omituiselle reitille aluksessaan. Ja aluskaan ole oma, vahingossa löydetty alus, jota ehkä joku vielä tulee kysymään takaisin. 

Repivyyttä näissä avaruudenkin tuulissa on vaikka ja kuinka. Magneettikentät ja hiukkasvarjot, niillä rakennetaan suojia, vaan lopulta olemme silti suojattomia kaikkeuden edessä. Armossanne, joku voisi osoittaa sanansa jonnekin todellisuuksien merien taakse.

...

Sain porkkanaa. Kävin taas täydentämässä varastoja, ja piiitkästä aikaa siis sain sellaista syötävää ihan mukaankin, jota ei ole tulostettu molekyylitulostimesta. Toisaalta, yleensä mausta noita kahta ei voi erottaa toisistaan. Mutta jokin siinä aiheuttaa silti jotenkin luonnollisuuteen vetoavan vietin. Voi hetken kuvitella - tai vaikka kytkeytyä neuroverkkoon - ja mennä jonnekin viheriöivälle palstalle ja pureskella porkkanaa kaikessa rauhassaan. Hetket sulavat ja vain olema jää jäljelle. Joskus se on toivottavaa. 

Vielä muutama hetki sitten olisin kirjoittanut innostuneesti siitä, kuinka läheisessä paikassa olema laulaa. Kuinka innostuneesti tuossa paikassa on asiat otettu aina vastaan. Kuinka paikka on kuin ikuisen kevään keidas, joka vain sykkii jatkuvaa olemanhaluaan ja -kasvuaan. Nyt olen siihen liian väsynyt, liian raihnainen, liian sitä ja liian tätä. 

Aluksellani on ongelmia. Sen bioprosessorit ovat menneet täysin sekaisin ja viestittävät jatkuvaa hätätilaa. Välissä voi kuvitella, että kaikkien hätäsignaalien keskellä tulisi lopulta rauhallinen tunne, kun sitä jatkuu tarpeeksi kauan. Ongelmat voivat alkaa tuntumaan tutulta ja turvalliselta vaihtoehdolta kaiken muun tuntemattoman keskellä. Ehkä itsellenikin on alkanut hiljalleen käymään niin.

Tosiaan, vielä hetki sitten olisin ilolla kertonut siitä, kuinka kaikki näyttää edistyvän hyvin. Nyt väsyneenä ja jotenkin herkempänä epäkohdille lähdenkin kertomaan siitä, kuinka alus on menossa kohti loppuaan, kuinka itsekin olen menossa sinne ja kaikki muukin. Kuinka yksi pieni mieliala vaikuttaa kokonaisvaltaisesti kokemukseen tässä elämässä. 

Sitä vain pitäisi jaksaa setviä tällaiset kummallisuudet, korjata alus, vaikka resurssit eivät antaisikaan periksi ja olla osa tätä olemaa ja jatkumoa. Satunnaiset tähtisateet värjäävät alukseni taivasta. Niin, minulla on täällä sisällä projisoitu hologrammitaivas ulkopuolisesta näkymästä. Taivas, mikä lie käsite sekin. Olenhan itse jatkuvasti eletyn maailman taivaan yläpuolella. Katson taivasta alaspäin, ja tiedättekö, se näyttää silti taivaalta. Paratiisilta. Vihreän siniset pienoismaailmat taivaan alla kutsumassa vehreydellään, kosteudellaan. olemallaan. Ja minä täällä, neuroverkkolaatikossani, jossa edes neuroverkko ei toimi optimaalisesti, jääneenä kiinni todellisuuteeni ja ajatuksiini. Kelaappa sitä, istut aluksessasi ajasta toiseen ja aika alkaa toistamaan itseään.

Ja mieti myös sitä, että vielä hetki sitten olisin kirjoittanut tänne olevani sosiaalisen kevään ja ilon planeetan lähellä nauttimassa oleman kaikista nyansseista. Ja nyt, väsymiseni aikarajoissa kirjoitan synkkien vesien läsnäolosta, niljaisten matojen luikertelusta sieluni sopukoihin ja ulottuvuuksien pimentymisestä vain satunnaisiksi rääkäisyiksi valottomuudessa. Voi minne mielialat meitä johdattelevatkaan.

...

Väsymykseni korjaa silti satoaan. Ehkä pitää antaa sille satokauden juhlat ja hiljalleen painua itse pois tieltä. Päivät vaihtuvat, edelleen ja edelleen. Ajattelin silti pysyä tämän tähden lähistöllä. Planeetallinen kevättä. Ah. Tähden lämmittävät säteet ja kaiken heräävän innokas laulu. Ehkäpä niihin mielikuviin koetan sulkea silmäni.

Tähtikierto 15000 ja risat, Täällä linnunradan tienoilla.