Muutosten kourissa

 Niin, nimesin tämän muutoksen kourissa olemiseksi. Alustani vavahduttavat raskaat aliavaruusaallot, joita se ei tällä hetkellä kykene suodattamaan pois kokonaisuudestaan. Luultavasti, jos tämä alus on tarpeeksi tietoinen, sen voisi kuvitella tällä haavaa potevan kipua, sillä sen verran vahvasti aallot heijastuvat myös aluksen olemukseen sen aika ajoin kuvainnollisesti käpertyessä kasaan voimakkaimpien aaltojen kohdalla. Käytännössä siis aluksen rakenne ei juuri mahdollista elävää muutosta nopeassa aikavälissä. Toki nanotekniikka pystyy mukauttamaan alusta erilaisiin ympäristöihin ajan kanssa, vaan olemuksensa hetkellisiin muutoksiin alus ei kykene.

Lähellä oleva tähti loistaa tänne oleskelutilaani. Suhteellisen rauhaista muutoin, olisi vain mielenkiintoista tietää, mistä ja miksi nuo aliavaruusaallot oikein saavat alkunsa. Normaalistikin on kaikkea taustakohinaa, vaan selkeitä, säännöllisiä tämäntyyppisiä aaltoja esiintyy kyllä hyvin harvoin. Tietääkseni monesti ne ovat keinotekoisia; tai keinotekoisia(taas tuo sana), siis jonkin tietoisen olemanmuodon aikaansaamia. Keinotekoisuudesta voidaan käydä keskustelua, onko lopulta mikään keinotekoista, vai tämän kaikkeuden ja sen ulkopuolen - liekö sinne asettuisi luoja tai jokin muu - aikaansaamaa ja toteuttamaa eri välikäsien kautta.

Mutta niin, niistä olen sanonut aiemminkin. Olen puhunut ja jaaritellut. Verrannut olemaa todellisuuden eri kudoksissa kasvaneisiin silmiin ja puhdistanut sieluani kaikkeuden hiljaisilla sävelillä ajan punoksissa. En tiedä, onko se sielu siitä mihinkään puhdistunut ja että onko sitä lie olemassa lain. Enkä tiedä tästä avaruudestakaan, saatanhan vain kuvitella kaiken olevan ja elää jossakin todellisuuden illuusiossa: jonkinlaisessa moniulotteisessa matriisissa, joka vain kertautuu tietyn matkan ja ajan päästä. Aina vain uudelleen ja uudelleen. Loppumaton todellisuus loppumattomassa avaruudessa.

Onhan se mielenkiintoista, että on syntynyt metatasoja olemaan. On kuvitteellisia kerroksia, jotka lopulta muovautuvat olemassaoleviksi, kun niillä on todistajansa, kuvailijansa ja sanoittajansa. Että Avaruuden syvyyksissä jokin voi kantaa mukanaan kaikkea tietoa kaikesta, ja että kaikkea tietoa on mahdotonta tietää yhtä aikaa. Että kaikki muuttuu, että maailmankaikkeuden aallot ovat mukautuvia ja rantakaislikkoon sulavia. Mutta mikä se kaislikko ja varsinkin se ranta sitten on?

Ehkä se on tupa äärimmäisten matkojen päässä täältä kaikesta. Ehkä tuvan portailla istuskelee oleva ja katselee rauhaisaa tai rauhatonta rannanjatketta edessään ja huokaisee onnestaan olla sitä todistamassa. Ehkä kaislikko kahisee siellä jokaisen aallon tuudituksessa ja heinäsirkat soittavat kuuluvia soittimiaan. Ehkä se siellä olija miettii, että mikähän nuo vesi tuossa lopulta onkaan ja miten se on tuossa. 

Kommunikoimme todellisuudessa niin vähän maailmankaikkeuden kanssa. Kerromme sanojamme, kerromme meistä ja saavutuksistamme tai saavuttamattomuuksistamme. Ja unohdamme, että sanat ovat yksi metataso, ei sen enempää tai vähempää. Siinä kuin tunteet, tai ilmeet, tai eleet, tai sähkökemiallinen viestintä, tai kvarkkien välillä tapahtuva kvanttikommunikointi muovaamassa tunnettua maailmankaikkeutta. Ja kun tartutaan sanoihin, niin mietitään hetki, maailmankaikkeus. Se kaiketi sisältää kaikkeuden, jonka joku maailma sisällyttää todellisuuteensa. Onko maailmankaikkeus siis kaikille oleville sama, vai palloileeko se aina vain tietyn maailman todellisuutena. Siinäpä sitä hetkellistä metafyysistä olevaisuutta. 

...

Alus alkaa ottamaan kevyemmin aliavaruusaallot. Hieman jo huolestuin aiemmin, kun aluksen toimintakyky miltei romahti ja matkanteko hetkeksi hidastui huomattavasti. Vaan aika kultaa tätä todellisuutta ja joskus jopa rakastaakin. En tiedä, millaisiin askeliin voitaisiin meidän matkamme kuvittaa täällä? Tai omani. Olen vaeltaja, tähtimatkalainen, hetken asukki ja aika ajoin todellisuuteni vanki. Kuinkas sinä siellä, joka luet, minkälaisiin raameihin haluat kuvitella tämän oleman?

Se tähti, jonka valo pääsi aluksellenikin loistamaan,  alkaa hiljalleen katoamaan.  Valkoinen, hieman lohduton ja karu, valo leikkii kaikilla saavuttamillaan pinnoilla. Jos nyt haluaisin kuvitella itseni onnekkaaksi, niin syyt siihen on tuon tähden valo ja kaikki se olema, mitä se luo ympärilleen. Jos suruisaksi, niin syy siihen löytyy siitä, että joskus joudun jättämään tuon valon taakseni ja matkaamaan eteenpäin. 

Ehkä olema kulkee samanlaisissa aalloissa, mitä aliavaruudesta heijastui alukseeni. Ehkä oleman aallot ovat jonkun rantakaislikossa kaihoisana suhinana ja todellisuus värjää samettiaan illan sirkkaserenadissa. Ehkä valo on pehmeää ja ehkä olema vielä näyttäytyy meille sen osasille; ja ehkä se antaa kipinän kuiskata huomisen tähden paloonsa. 

Sitä odottaessa hiljenen alukseeni. Tähden valo on karannut kaukaisuuteen, vaan meidän todellisuudet ovat täällä.

Tähtikierto 15684